Ooh lalaa. Tämä tyttö odottelee perjantaisia treffejä ihan kuin pieni lapsi joulupukkia. Ja nyt on vasta maanantai. Miten ihmeessä jaksan oikein odottaa Hihii.

Toisaalta se kauhupelko lähti pois siltä osalta, että sovimme jotain. Mutta tietty voihan ne vielä peruuntua, mutta jotenkin mun uskoni on nyt tosi vahva siihen, että ihan oikeasti näen ihmisen, johon olen hieman aikaa ja vaivaa nähnyt. No vaivaa ja vaivaa. Onhan tässä hauskoja hetkiä ollut, mutta ilman näkemistä olisi turhaa.

Nyt alkaa tuskailu kellon hitaudesta, minne sitä sitä sitten menis ja voi hemmetin hemmetti. Mitä mä laitan päälle.

Niin kuin taisin aiemmin mainita, ettei se niin vaarallista ole vaikka ei sitä vuosisadan rakkaustarinaa tulisi tälläkään kertaa, mutta jotenkin sitä tuntee taas itsensä ihmiseksi. Elossa. Pienellä tutinalla varustettuna.