Aloitin lomani jälleen rytinällä. Viimeisillä voimienrippeillä raahauduin perinteiselle työnloppu/loman alku siiderille. Ajatuksena kaiken sen hikisyyteni keskellä, että pari vain ja sitten kotiin hengähtämään. Suraa kuitenkin oli ja aurinkokin paistoi niin somasti, että niinhän siinä sitten kävi, että nniin kauan kuin aurinko paistoi. Nyt oli kuitenkin kivaa. Lauantaina laskin vahingot ja tällä kertaa ei osumia muuhun kuin naamatauluun. Onnistuin kärventämään nenäni ja sain muhkeat rajat aurinkolaseista. 

Rasvaa ja lepoa. Sillä siitä selvittiin. Habitus tosin räjähti vielä pokaisesti toisenkin kerran käsiin vaikka ehdin olla vapaalla vasta viikonlopun. Tämä tarina alkaa jo korona-ajoilta. Tai oikeastaan siitä, kun alkoi eristykset höllentyä. Punertavan harmaa kuivunut pöheikkö pääni päällä kaipasi uudistusta ja uskaltauduin kampaajalle. Hyväksi havaittu vakkarikampaaja oli liuennut kalliimpaan paikkaan ja tyydyin nyt arvailemaan, kuitenkin samassa paikassa lopputulosta. Tuolissa totesin, että pahus, tytteli on sama, jolle en ole ajatellut toista kertaa mennä. Sai se värit päähän, muttei toteuttanut toiveitani. Ei kurkannut historiaani, että olisi sieltä voinut vähän luntata. Värin jälkeen hän jotenkin väsähti ja leikkaamisesta ei meinannut tulla yhtään mitään. Loppujen lopuksi hiusten väriä ei erottanut kasvojen väristä lainkaan. 

Pari viikkoa kiroilin värjäystä ja päädyin ostamaan hiusmaskin. Voi ei, suklaanruskeasta tuli liian punainen. takaisin kauppaan ja reissun jälkeen viileämpää sävyä päälle ja sitten oli parempi. Meni pari kolme viikkoa ja tuli aika pohtia sävyä jälleen. Ajattelin fiksusti, että käytän nyt vain viileämmän ruskeaa sävyä niin sillä pärjää pitkälle. Ei pärjännyt. Tukastani tuli sinisen vihreä. Mukavasti kuitenkin sitä vanhaa punaista työntyen sieltä täältä.. Käppäilimpä samantien varaamaan aikaa tutulle ja turvalliselle. Maksoi mitä maksoi. Enkä enää ikinä vaihda. 

Neljän päivän päästä tämä ihana kampaaja nauroi kanssani vedet silmissä tekelettä ja ryhtyi hommiin. Tunnustin värjäysfiaskon, mutten leikkausta. Vannoin kautta kiven ja kannon, etten ole saksiin koskenut. Tämän edellisen tyttelin leikkaus oli mennyt niin pahasti pieleen, että mallini muuttui tsirpakaksi polkkatukaksi ja värifiasko muutatti itseni kunnolla tummemmaksi kuin normisti. Iso muutos, mutta tykkään. Täytyy vain tästä eteenpäin pitää paremmin yllä tätä lookkia.

Jotenkin ensimmäinen viikko meni tarpoessa vielä väsymyksen rajamaastossa. Aivot olivat seilanneet jonnekkin kauas minusta ja jalka on ollyt aivan käsittämättömän kipeä. Siltikin olen käynyt uimassa palelemista uhaten. Kävelemässä vaikkei olisi niin kivaa. Fillaroimassa vaikka sataisi. Ihan vähän se jalkarukka antaa periksi. Nyt olen jumpannut sitä ajoittain kotonakin ja se taitaa olla nyt tehokkainta.

 

Kummallinen juttu tapahtui junassa, kun päädyin tekemään kultturellia kierrosta pitkästä aikaa. Olen käynyt museoissa jo kahdesti ja juuri juolahti mieleeni, että kuinka voi pää olla niin outo. Koko ajan on fiilis eittei ole mitään ehtinyt tekemään vaikka joka päivälle on ollut kuitenkin jotain tapahtumaa. Viime viikolla kaksi päivää hoitelin vielä ihan oikeita asioitakin. Tänään harkinnassa lenkki tai uimaan.Koko päivän olen touhunnut kotona rästihommia. Ja hassu fiilis, että loma loppuu ihan just vaikka puolivälikään ei ole vielä ohittunut.

Niin siihen kummalliseen juttuun.... Olin käynyt edellisenä päivänä muuttumassa oikeastaan täysin uusiksi. Pukeuduin nätteihin vaatteisiin. Laitoin vähän meikkiä ja ajattelin mennä retkeilemään Kiasmaan pitkästä aikaa. Samalla kurkkaisin Kansallismuseon valokuvanäyttelyn, mikä on ulkona. Se on itseasiassa hyvä ja ulkopuolella helppoa katseltavaa. Pukeuduin siis hyvään fiilikseen ja hyppäsin junaan. Tosi ketterästi niin kuin viimeisen vuoden. Lähestyessä Helsinkiä, päätin mennä seisomaan lähemmäksi ovea. Ovella oli joku heppu, joka kääntyi useampaan kertaan katsomaan. Silleen varovaisesti. Eihän siinä mitään. Kiva kun katseli. Ihmettelenkin itseäni ja reaktiotani. Päässä listautui erilaisia rekisteröintejä. "Komea, hieman pelottava, samanlainen parta, kuin yhdellä aiemmista, hieman helvetinenkelimäistä olemusta, apua, kuin pelottava, mitkä silmät, kiinnostunut, onkohan tämäkin joku kaheli ja tyranni, jos joutuisi tutustumaanAPUA!" Ja ennen kuin huomasinkaan, olin piiloutunut parin ihmisen taakse, ettei minua näe.Niinkö miksi?? Miksi en vain nauttinut huomiosta, että ilmeisesti näytän ihan kauniilta ja olen herättänyt huomiota. Eikäkö meikäläinen häkeltyy ja juoksee karkuun.. Tai no tässä tapauksessa piilouduin.Näin itseni niissä minuuteissa tutustuvan ja joutuvan taas jonkinmoiseen kummapyörteeseen, missä pitäisi miellyttää loputtomiin vaikkei se minun haukkumisia ja sättimisiä estäisi. Näin itsen sukeltavan jonkinmoiseen suhteeseen, jossa olen melko varmasti varalla, koska on parempiakin, mutta kun satun olemaan tavoitettavissa, mutta arvottomana helposti heitettävissä koppaan odottelemaan aikaa, kun saan sieltä nousta taas esiin, jollekkin muulle tarpeellisella tavalla...... Voi helvetti! Se, että seison junassa ja muutaman kerran katseet kohtaa, saa minut säikähtämään niiin onhan mulle osunut paskaa aivan liikaa. Ehkä tätä asiaa täytyisi hieman paremmin työstää. Eihän tämä näin voi mennä. 

 

Tästäpä pääsenkin toiseen itsetutkiskeluaiheeseen. Katselin telsusta ohjelmaa lapsiperheistä, joissa lapset kärsivät kaksivaiheisesta mielialahäiriöstä On kai sille hienompikin nimi, muttei nyt tule päähän. Lapset saavat aivan käsittämättömiä raivareita tai masentuvat. Tuli väkisinkin mieleen oma lapsuus, kun sain raivareita. Muistankin joitakin niistä. Äitini sanoi useasti minun olevan mielisairas. Sitten myöhemmin kun kasvoin niin ne yhteenotot olivat juuri sellaisista asioista, että äitini haukkui minut milloin mistäkin. Olin liian lihava, ruma jne.Tein kaiken väärin. Jos se olisi jäänyt siihen, mutta aina muisti kertoa kuinka täydellinen veljeni on. Jatkuvaa vähättelyä ja vertailua. Kuulin parikymppisenä, että olin tahalleen kolmivuotaana halunnut mustamaalata perheeni kauppareissulla halutessani jotain ja todetessa samalla, että ei meillä ole rahaa.Olin siis mielisairas ja ilkeä jo kolmen vanhana. Joskus jossain perhejuhlissa... Olisiko olut veljeni rippijuhlat, menin auttamaan keittiöön. Äitini arvosteli parhaan (ainoan) ystävänsä ulkonäön ja vaatteet aivan lyttyyn. Minäpä sitten kaikessa mielisairaudessani erehdyin sanomaan ääneen, että eiks toi ole vähän tyhmää haukkua takana päin. Siitä äitini sai kimmokkeen ja alkoi huutamaan niin lujaa, ettei keltään jäänyt kuulematta, että haukuin häntä tyhmäksi. Sitten se loppujuhla meni sitä ihmetellessä kaikkien vieraiden kanssa, että kuinka sairas minä olen, kun haukun äitiäni kesken kaiken tyhmäksi. Ilman mitään syytä.

Nyt tätä ohjelmaa seuratessa oivalsin sen minkä olen tiennyt koko ajan. Äitini kiusasi minua. Ei sen kummempaa. Koskaan minua ei tutkittu, eikä olisi kannattanutkaan, koska olisi varmaan ilmennyt aivan muussa se sairaus. Koskaan en ole diagnoosia saanut saati lääkkeitä. Oma äitini kiusasi minua. Sanoin sen ääneen ja helpotti. Silloin kun en jatkuvia haukkuja ilman syytä kuule, en ole raivonnutkaan. Ne ystävät ja kaverit mitä minulla on, en ole heille koskaan raivonnut ja tuskin tulen raivoamaankaan. Koska ei ole mitään syytä. Totta kai loukkaannut, jos nyt yhtäkkiä joku ottaisi asiakseen soittaa je kertoa millainen paska olen, mutta enemmän ihmettelisin, että miksi sitten on kaverinani ollut kaikki nämä vuodet. Minulla ei enää ole onneksi sellaisia maailmassani. Potevat omaa pahaa oloaan omassaan.

Minun äitini kiusasi minua. Valitettavaa, mutta totta. Outoa, mutta näin se vain joskus on. Siitä kai se oma miellyttämisen halu on tullut. halu tulla hyväksytyksi ja huonolla tuurilla noi hemulit ovat ottaneet kaiken vastaan osaamatta antaa mitään takaisin.