Katselin juuri dokumetin Amy Winehousesta ja se herätti paljonkin ajatuksia. 

Kello tikittää aamuherätystä uhkaillen. Pitkien päivien viikko alkaa taas. Hujahtaen se kuitenkin menee. Kaksi pitkää päivää putkeen ja kolmas työaamu siihen samaan rypäkseen. Antoisaa, mutta aika rankkaa. Kurssi on sen verran intensiivinen, että tarvitsisi hiukkan happea ennen seuraavaa operaatiota, olipa sitten työpäivä tai koulu tai jotain muuta. 

Viikonloppuna kävin tosin virkistäytymässä kuvailuhommissa tutun uutta kokoonpanoa kuunnellen. Toisaalta sopivan haasteellista mahduttaa kuusi soittajaa/laulajaa samaan kuvaan, mutta jotenkin nämä bändijutut alkaa kyllästyttää. Tai ainakin ptäisi saada uusia paikkoja kuin noi pari, mitä olen kolunnut jo useampaan kertaan. Olinkin jo lähdössä kesken keikan kotiin, kun yksi soittaja kuitenkin intona kyseli vielä muutamia kuvia, jos hän saisi aurinkolaseistaan vielä muutaman. Tällainen antoi uutta potkua, että tosiaan halutaan niitä kuvia. Silloin tuota hommaa on mielekästä tehdä. Huomasin kehittyneeni jonkin verran ja mielekkyys kasvaa sitäkin kautta. Ehkä sellaista taiteellisempaa kuitenkin kaipaisi kuitenkin enempi.

Amy. Niin surullinen tarina, kun niin nuoren ja lahjakkaan taival katkeaa ja osa siitä on niin paljon muuta kuin mielekästä. En hyväksy huumeita. Olen pilveä joskus kokeillut, mutta pään sekaisin saamisen tavoittelu on niin kaukana siitä miten haluan tätä maalmaa katsella. Huumeet ja alkoholismi tai oikeastaan mikä tahansa riippuvaisuus on kuitenkin jollain lailla sairaus. Tässäkin tapauksessa apuja olisi ollut tarjolla, mutta jos ei itse halua, on tiensä valinnut ja oikeastaan vain läheiset kärsii. 

Kaksipiippuista onkin juuri se, että toisaalta tämän artistin elämä ja kohtalo oli traaginen, mutta ne läheiset ja ystävät ja muut tahot, jotka halusivat auttaa jäivät kuitenkin hänen jälkeensä pohtimaan, mitä olisivat voineet tehdä toisin.

Olisin tietty voinut katsella kevyempääkin, ettei jäisi niin kovasti mietityttämään, mutta viikon haasteiden jälkeen saman kaliiberin päätös on toisaalta hyväkin. Mietin muita asioita kuin omiani. 

Itsellä meinaan viikko meni purkaessa kiukkua jälleen kerran jonkun muun itsekkyyteen. Aiemmin olen tähän samaan törmätessä heittäytynyt itsesäälin reunamille roikkumaan. Sain syytökset asiasta, mitä en tehnyt vain siksi, että joku muu oli päättänyt, että nyt on aika suuttua/suututtaa ja saada näin hyväksynnän itselleen toimia selän takana loukkaavasti kuitenkin esittäen, että kaikki muka ok. Huomasimpa ilokseni, että jokin minussa on kuitenkin muuttunut. En enää suostu märehtimään kuin hetken ja sitten saa olla. Eiköhän nämä ole nähty jo niin monta kertaa aiemmin, etten viitsi kuukausikaupalla asiasta vaivaantua. 

Patologinen valehtelu on sinänsä kurja sairaus, kun siitä ei kärsi itse vaan ympäristö. 

Jos yhden ongelman aiheuttaja ei yhteen viikkoon riitä niin krooninen vaivani alkoi myös heittäytymään uhriksi. Olen sen verran pitkään antanut google-, henkisen terapeutin ja puhelinseuralaisen aikaani, että viedessään jotakuinkin melkeimpä kaiken aikani ja energiani yhteen ihmiseen tuli auttamishaluni päätökseen. Siinä kohtaa kun tilan pyyntö menee kerjäämisen puolelle omalle elämälleni, olipa sitten auvoista tai vastoinkäymisiä täynnä, on touhussa jotain mätää. Silloin joku on riippuvainen minusta liiaksi. Noh aikani pyytäessäni hieman happee ja sitä saamatta olenkin jo nimen luurissa nähtyäni saanut jo sen verran kiristystä pinnaani, että yritin välimatkaa hienovaraisesti ja nätisti pyytää. Ei onnistunut joten tarpeeksi monta kertaa yrittäessä menikin sitten hermot ja nyt sitten kannan paskan leimaa tältäkin osin otsassani. 

Kuulemma on omalla vastuullani turhaa tietoa ja kysymyksiä täynnä olevien viestien lukeinen ja puhelimeen vastaaminen, ettei pitäisi ärsyyntyä. Toisaalta, jos ei vastausta halua saati puheluun niin tarkalleen ole tarvis vastata niin miksipä sitten ottaa yhteyttä lukuisia kertoja päivässä, viikossa, kuukaudessa????? Puolenkitoista vuoden ajan. Aamulla kun soittaja itsekkin vielä nukkuu ja mongertaa puhelimeen. Päivällä. Illalla vielä kun yritän mennä nukkumaan. Siinä sivussa pitäisi vielä jaksaa työt ja muut oman elämisen velvoitteet.

Mä olen sellaisen turhan vihaaja. Jos turhaa riitaa ei tarvitse niin mielihalunsa/haluttomuuden voi ilmaista ihan suomeksikin. Jos ei ole tähdellistä asiaa niin miksi ottaa yhteyttä? Kuulumiset voi kysellä kun tietää milloin on enemmän aikaa. Jos jokin aikataulullisesti ja logistisesti hankala asia on pakko järjestää niin miksi se ei sitten kelpaakkaan.

Jaahas alan näköjään ärsyyntyyn. no tätä paska viikkoo on vielä hetki jäljellä niin että ulos vaan kaikki niin huomenna alkaa ihan uusi viikko uusine oivalluksineen :)

Niin sitten on vielä se kolmas osasto. Kun minulta jotain juttua pyydetään ja lupaan asian hoitaa. Niin sovittuna ajankohtana ei sitten viitsitä edes ilmoittaa sovitun peruuntuneen, ennen kuin itse kyselen perään. Eli toisin sanoen juoksutetaan turhaan.

Kaikki nämä penteleet taas kerralla, kun on toitottanut kaikille, että viikossa ei tunnit riitä. Silloin keksimällä keksitään kaikkea kivaa ylimääräistä hommaa, velvotteita ja vittuillaan vielä päälle jostain keksitystä syystä. Tai mikä parasta jonkun muun tekemisistä. Vielä kun se kissakin kuoli niin ei tarttis yhtään sontaa nyt vähäksi aikaa...

Kyse lienee kuitenkin välinpitämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Olen huomannut liian monta kertaa, että olen ihana nin kauan kun jaksan hymyillä ja autella. Kun en jaksakkaan tai olen niin väsynyt, että tarttis happee niin asettamalla itseni etusijalle olenkin sitten jotain käsittämätöntä ja saan silmilleni tai muuten vaan loukkaannutaan... Perkele nii.

Kuitenkin olen päättänyt, että tämä on minun vuoteni. En aio kenenkään rahaongelmista ja sairauksista ja pettämisen haluista ottaa minkäänlaista vastuuta kontolleni, joten siinähän ovat ja etsivät uuden uhrinsa joiden päälle nämä tuikitarpeelliset toimintonsa suoltaa.

Ugh, olen puhunut. Kiitos ja anteeks. Hyvää yötä!