Vaikka juuri intoilin matkastani ja siitä kuinka lopullinen määränpää kehittyi niin aina tulvahtaa vanhoja juttuja mieleen.

Intoilin reissusuunnitelmista työkaverini kanssa ja keskustelun lomassa päivitteli, että kuinka uskallan mennä yksin reissuun. Kyllähän se vähän jännittää. Olen käynyt Tallinnassa ja Suomen sisällä itsekseni, mutten tuollaisella, missä palloilen paikasta toiseen. Toisaalta se kasvatta itseluottamusta ja haaveena on ollutkin lähteä ihan omassa seurassa. Minussa on sellainen kummageeni, pikseli tai vääristymä, että tuppaan huolehtimaan liikaa toisen hyvinvoinnista ja vääränlaisessa seurassa unohtuu äkkiä, että olenhan itsekkin lomailemassa. Loma kääntyy työksi.

Viime reissusta ulkomaille (Tallinnaa ei lasketa) on jo 8 vuotta. Thaimaassa. Silloin dallailin yhden päivän itsekseni ja se oli niin vapauttavaa. Sitä edellinen reissu saman kaverin kanssa oli myös kiva ja ensimmäisen kerran rentouduin kunnolla. Thaimaan reissu, vaikka keskittyikin paikan päällä nauttimaan siitä missä on niin pientä harmia aiheutti jatkuva valittaminen.

Ilmeisesti pitkä lento ja kulttuurishokki sai aikaan kaverissani sen, että hän valitti ensimmäisen viikon ihan koko ajan. Säästä nyt voikin valittaa, jos on liian kuuma, mutta kun sänky ei ollut samanlainen, kuin kotona. Kaikki haisi pahalle, ruuassa oli aina jokin allergisoiva juttu, kahvimaito aiheutti ripulia, koska on laktoosi-impotentti. Pullovettä ei voi juoda, kun tulee ripuli. Yritin auttaa. Pyytäisinkö vaikka viltin patjan päälle pehmikkeeksi? Ei! Sänky on liian kova, ei ole kuin kotona. Kysyisinkö allergisoivista tilatessa ruokaa, tehdään vaikka lista mitä näyttää tarjoilijalle? Ei! Syön mitä syön, mutta olen allerginen kaikelle. Myös sille ja tälle mitä juuri ostin ja syön hyvällä ruokahalulla. Ripuli.. Auttaisko, jos jättäisi kahvimaidon pois, jos on laktoosiongelmia? Ei! Ulkomailla voin juoda maitoa, mutta just tästä mitä juuri juon, tulee ripuli. No vatsa meni sekaisin, koska en suostu juomaan tarpeeksi vettä, koska siitä menee vatsa sekaisin. Ok, mitenkähän auttaisin, että tuo jatkuva valitus loppuisi. En mitenkään, koska hän ei halua, että valittaminen loppuu. Viikon jälkeen alkoi jokapäiväinen valitus, että kohta loma loppuu. Niinpä... Koitetaan nauttia nyt tästä mitä on jäljellä.

Kerran nuorin tätini halusi mukaan ja hänen käsitys matkailusta oli tauotonta ryyppäämistä. lämpötila 40 astetta ja jouduon matkaoppaaksi. Kun eräs aamu muiden nukkuessa livahdin aamupalalle niin sain kiukut päälle. Oli myös tylsää. No lähdetäänkö turkkilaiseen saunaan. Ei! Lähdetäänkö jollekkin retkelle. EI! No mitä haluaisit tehdä? Mennäänkö rannalle? EI! Kävelemään? Laivaretkelle? no ookoo, jos se on sellanen, että ollaan hulluina humalassa..

Aiemmin, kun olin exän kanssa reissuilla niin kannoin aina kaiken. Pyyhkeet, vesipullot, kamerat kaiken. Opin ottamaan repun, että olisi helpompi kantaa, mutta se viimeinen reissu oli vihoviimeinen. Meillä oli huoneistohotelli. Kävin mielelläni hakemassa tuoretta leipää, että sain olla edes hetken yksin. Laitoin aamiaisen mielelläni ja ainut asia mitä pyysin tekemään, oli pyyhkiä partsin pöytä ja tyhjentää tuhkis aamulla ennen kuin stumppaa täpötäyteen tuhkikseen mitään. EI! En suostu. Tuhkis oli niin täynnä, että kun siihen stumppasi niin edelliset tippuivat pöydälle ja pölisi tuulessa. Kaksi viikkoa painin tämän asian kanssa ja sitten menikin hermo. Miksi ei? Mikä yhteisen viihtyvyyden eteen tehtävä pikkuasia on niin mahdoton toteuttaa. En tänä päivänä käsitä, että miksi joku vastustaa ajatusta pyyhkäistä yksi perkeleen pöytä sillä aikaa, kun toinen tekee yhteistä aamiaista. Noh silloin sain sen käsityksen vihdoin tajuntaan, että olen vain töissä hänelle. Tosin ilman palkkaa. Kerran pyysin kantamaan reppua ja hän kantoi sitä n. 10 metriä niin, että laukku roikkui rivasta kyynertaipeesssa, kyynerpää leuan tasolle nostettuna ja hartiat korvissa. Se oli niin hullun ja nolon näköistä, että otin laukun kantaakseni. Esitti suurinpiirtein kuolevansa kärsimykseen taakkansa alla. Nykyisin tajuan kyllä, että tuntiessaan luonteeni, ei hänen tarvinnut kuin hetken esittää. Hyväksikäytön muoto se on tämäkin. En vain jaksa olla hämmästelemästä sitä seikkaa, että, jos molemmat vaivautuisivat tekemään osansa niin kummallakin olisi mukavaa. Nyt vain tarkoituksella halusi olla tekemättä mitään. Edes oman vesipullonsa, pyyhkeensä tai kameransa eteen. No kiikuttuihan ne palvelusväenkin raahaamana niin miksipä vaivautua.

Sama hemmo väsytti reissuilla myös ilmeettömyydellään. En edes tajunnut sitä kuin vasta pikkuhiljaa loppuvaiheessa, kuinka ilmeetön hän oli. Ilmeettömyys myös aiheutti sen, että minun hoivakromosomi heräsi. Onko sinulla kaikki ok? Voi ei, tulimme tänne asti ja sinulla on kurjaa. Mitä haluaisit nähdä? Ihansama. Mitä haluaisit minun tekevän, että sinulla olisi kivempaa? Ihan sama. Onko sinulla kurjaa täällä? Ei ihan kivaa ja irvistyksen kaltainen hymy. Katso minä nautin. Kotona en kiinnittänyt edes huomiota, koska istui aina tietokoneellaan. Mua harmittaa vieläkin, etten Parisin Disney Landissa ostanut sellaista kuvaa, minkä napsivat laitteissa istuvista ihmisistä. Olimme toteuttamassa haavettani huvipuistossa ja Pirates of Caribbean-laite oli aivan mykistävän hyvä. Kun kurkkasimme kuvaa niin siinä se oli. Silmien edessä. Todiste hänelle itsellekkin. Kaikilla muilla oli haltioituneet ja hymyilevät ilmeet. vähintäänkin silmät tuikkivat iloa. Mutta kaikkia päätä pidempi silloinen mieheni erottui joukosta tyhjään tuijottavalla katseella. Täysin ilmeettömänä aivan kuin hän olisi liimattu kuvaan jostain tylsäsätä tilanteesta. 

Sama hemmo myös jähmettyi reissuilla täysin, jos tuli jokin tilanne, mikä vaati skarppaamista. Bulgariassa menimme bussilla lähimpään kaupunkiin ja olikin varoitettu, että asemalla pitää varoa taskuvarkaita ja rahanvaihtajia. Ja niitä oli paljon, kun astuimme ulos bussista.Tilanne oli hieman kaoottinen hetken. Mutta kun olisi vain kävellyt pois paikalta kauemmaaksi määrätietoisesti niin homma olisi ollut ohi. Tämäpä päätti ettei aio ottaa kaupungissa askeltakaan vaan aikoo istua bussin lähtöön asti hulabaloota lähimmässä kahvilassa. Sain maanitella kaikella energialla, että lähdetään nyt kauemmaksi niin se vaara on ohi. Lähdimme vihdoin kävelemään ja pääsimme rentoutuneeseempaan mielentilaan.

Kun reissuilla erehdyin juttelemaan muiden ihmisten kanssa niin siihen oli ilmeiesti aikaraja, koska nihin tuli kielto. Varsinkin, jos aloimme nauraa jotain juttua niin käyttäydyin kuulemma sopimattomasti.

Jos nämä olivat hieman raskaita niin voi luoja se matka Dallasiin veljeni luo. Mukana oli myös setäni. Vaihtoja lennoilla oli kaksi. Joka kerta... Missä saa polttaa? Mistä saa kaljaa? ÖÖ en tiedä, en ole koskaan käynyt täällä ikinä. Pitäisköhän etsiä se seuraava lähtöportti ensin ja katsella kaljat sitten. Ei kun haluan kaljaa nyt. Nippa nappa ehdittiin seuraavalle lennolle. Kaiken huippu oli, että tuudittauduin aluksi siihen, että nyt olisi kaksi miestä seurana. Toinen edes huolehtisi minustakin. Meillä olisi kuusi silmää etsiä reitit lentokentällä. Paskat. Jo lähtiessä Suomesta vastuu lankesi minulle. Nämä kaksi olisivat varmaan lentäneet vahingossa Siperiaan.

Hassuinta on, että exäni leuhki joka reissun jälkeen nakellen takatukkaansa, kuin hän on suuri maailmanmatkaaja. Mutta käytännössä hän ei oikeasti ole kuin seurannut perässä. 

Vielä hassumpaa on se, että valittaminen on kivaa. Jos ongelman voisi ratkaista helpostikkin niin sitä ei voi, koska sitten menisi syy valittaa jaa huomio siirtyisi hetkeksi muualle. Exä sentään ei valittanut. Työllisti muuten vain.

Noh nyt vihdoin pääsen reissuun yksin. Sitä skarppaa itsestään jo muutenkin, muttei onneksi ole vastuussa muista. Tuskin maltan odottaa.Mereen spläts.

Sorryt jos toistan itseäni. Olen saattanut näitä purkaa joskus aiemmin, mutten löytänyt milloin. Tuli taas mieleen. Toivoisin, ettei enää tulisi.