Viime vuonna intouduin lörpöttelemään useamminkin, mutta nyt tammikuussa tätä vuotta 2018 on ollut kaikenlaista tohinaa, rentoutumista ja käsiteltävää, ettei vain ole ollut aikaa. Mutta siis hengissä kuitenkin olen :)

Mutta nyt palauduin oitis marinanurkkaani. On minulla onneksi ollut mukavaakin.

Ensin se narinaosasto alta pois.

Tammikuun arki alkoi melkoisella uutispommilla heti alkuun. Esimieheni lähtee muihin hommiin. Voi ei!! Se oli aika shokki-uutinen.Tähän astisista paras henkilö hommaansa ja oli niin paljon helpompi hengittää. Parin peräkkäisen kauhuesimiehen jälkeen saimme nauttia harmoniasta... tai ainakin sinneppäin.. Kerrankin pystyi kysymään työasioita ilman, ettei esimiehen täytynyt jollain lailla alentavasti kommentoida. Yleensä sain kuulla väärästä asenteesta, jos ainakin kolmekymmentä vuotta vanha kone meni rikki ja pyysin huoltoa paikalle. Hyvä esimerkki. Yhteistyö tämän hyvän tyypin kanssa on sujunut melko mutkattomasti ja ensimmäisen kerran tuossa työpaikassa sai myös tuntea arvostusta. Se tunne tuli ihan pikkujutuista. Ei tarvitse sen isompia lahjoja ja palkintoja, kuin välillä kuulla, että on tehnyt hyvin hommansa. Sellainen sanatonkin kunnioitus molemmin puolin.Minä tiesin, että voin luottaa esimieheeni ja hän pystyi luottamaan minuun, että teen hommani, mitä minulta pyydetään ja niin hyvin kuin vain voi. Shokki-uutisesta heräsi ensimmäiseksi kauhuajatus, että apua, tuleeko taas joku kauhea tyyppi ja helvetti alkaa taas uudelleen. Mutta sitten onneksi heräsin ajatukseen, että jos uusi esimies osoittautuu hankalaksi niin sitten vain juttelemaan Hr:lle tai ylemmälle pomolle. Huonoa kohtelua ei kannata sietää pitkään. Ei siitä tule kuin sairaaksi. Toivon hyvää tyyppiä ja rentoa persoonaa, jolle olemme kaikki samalla viivalla oman osaamisen mukaan.

Toinen narinan aihe on tuo kurssi. Onneksi se on ohi ja eilen hain näyttelykuvani omaan kotiin. Syyslukukausi oli farssi loppuun asti. Ensin näppärä määrä opettajan poissaoloja. Sitten eräs oppiaine käytiin läpi kahteen kertaan vaikka siihen olisi riittänyt yksikin. Viimeiset ainakin viisi kertaa oli pelkkää tulostusta, joka olisi maksanut lisää. Osa niistäkin tunneista oli korvausta poissaoloista, muttei kukaan viitsinyt paikalle mennä, koska pyynnöt opettamisesta siinä sivussa torjuttiin. Kävin maksamassa omat velkani siellä ja tämä kökötti itsekseen korvailemassa tuntejaan. Voi hyvää päivää.

Tammikuinen näyttely ripusteltiin paikalleen ja opettaja hengaili mukana. Hän ei jostain syystä voinut infomoida muita yhden henkilön peruuttamisesta ja ripustelu meni paikanjakojen kanssa haasteelliseksi ja viimetippaan. Oman paikkani tiesin ja aloin asettelemaan kuvia seinille. Hyvä vinkki on muuten tauluun kiinnitettävät tarranauhalappuset. Kaksi lirpaketta litistetään yhteen. Kiinnitetään tauluun, poistetaan suojapaperi ja tökätään seinään.... Pysyi moitteettomasti kiinni ja poistaessa vain vetäisin nauhan pätkät seinästä pois, eikä mitään jälkiä jäänyt. Peiliä en välttämättä kiinnittäisi, mutta kevyitä tauluja kyllä. Noh yritin kysyä vieressä seisovalta opettajalta vinkkiä tarran kiinnityspaikkaan. Kyseessä on sellainen kapalevy, mikä on herkemmin hajoavaa. Kokemusta ei ole kuitenkaan, että kuinka herkästi. Siinä on kuitenkin eroa, että onko kiinnitys reunalla vaiko keskellä, kun miettii kuvan irroittamista seinältä. Keskustelu meni jotenkin näin:

- Kuule, onko sinulla vinkkiä, mihin kohtaan taulua nämä kannattaisi....

-Etkö lue paketista kiinnitysohjeita????? ( Lisänä ilme ja äänensävy, että miten voit olla noin tyhmä)

- Juu luin, mutta yritinkin kysyä järkevää liimauskohtaa, ettei irroittaessa hajoaisi, koska tämä kapalevy on kuulemma melko herkkä.

- Joo ne ovat herkkiä hajoamaan. ( ja opettaja lähti pois)

Tämä oli tyyli koko sen kurssin ajan, kun hän viitsi tunneilleen tulla. Jos kysyit jotain niin sai vastaukseksi toiston kysymyksestä, muttei mitään tietoa. Ei edes sitä, ettei ole kokemusta tai muuta vastaavaa.

Noh, näyttely tuli ja meni ja palautekaavake saapui vihdoin postissa. Annoin palaa. Kaikki mitä siellä meni pieleen kerroin yhtä asiaa lukuunottamatta. Unohdin mainita, että lyhytelokuvatunnit, noin 10, olivat pelkkää pulinaa aiheen valinnasta, muttei toiveita kuultu, että olisi näytetty miten leikkaaminen käytännössä tapahtuu. Hommasta tuli melko työläs ja lopputulos oli vähän niin ja näin. Olin ilmoittautunut kolmen päivän kurssille, missä sama aihe, mutta myös tekemisen kanssa. Peruutin sen, koska meni luotto ajankäyttöongelmien vuoksi. Kun kuulin, miten toisen ryhmän asiat olivat hoidettu, pyysin palautusta kurssimaksusta. Saimme varsinaista opetusta noin puolet vähemmän. Pari sataa sain takaisin ja ilmoitin itseni jo parille muulle kurssille ihan muualle. Niitä odotellessa. Toivottavasti tällä kertaa opettajalla on hitusen enemmän kokemusta opettamisesta ja kunnianhimoa ja saamme sen opin, mitä on luvattukin. 

Se narinoista. Tuskin maltan odottaa helmikuuta, jolloin nelipäiväinen intensiivikurssi luovasta valokuvauksesta alkaa. 

Koti on saanut enemmän huomiota. Ostin ystävältäni vitriinin, joka loi tilaa kaappeihin ja selkeyttä olohuoneeseen. Näyttelykuvani odottavat pääsyä seinille ja pari huonekalua odottelevat uutta maalipintaa. Intouduin taas sisustamisesta. Tosin hortonomin kyvyt ovat taantuneet ja olen kehittynyt kasvimurhaajana. Jo kaksi ressukkaa ovat kiduttuneet roskiskuntoon. Nyt viikonloppuna ostin maljakkoon kukkia ja olin siivonnut. Pitkästä aikaa löysin hyvän kirjan ja imuroin sen yhdessä päivässä päähäni. Viihdyn tässä omassa tilassani aina vain enemmän ja enemmän. Olipa ihana viikonloppu.

Helsingissä kävin aiemmin ihailemassa LuxHelsinkiä kahteenkin otteeseen. Valotaiteilua rakennusten seinissä ihaillessa tuli se ajatus mieleen, että nykyään osataan tehdä hienoja juttuja. Joskus kun raahautui paikalle katsomaan jotain niin jotenkin ne olivat niin vaillinaisia ja hutaisten tehty,että tunsin enemmänkin myötähäpeää kui oih-olotilaa. Viimevuosina se oih on kuulunut useammin ja nykyään lisääntyvässä määrin. 

Oih, ostin museokortin ja veikkaan, että käytän sitä ahkerasti.

Pieni vanhuskisuni jaksaa aina vain hämmästyttää. Normirutiini aamuvuorossa menee niin, että herätys soi klo 5.12. Annan murulleni aamupalan, joka on minuuttia vaille jo kärppänä vinkumassa ruokaa. Siltä ei ole yksikään ateria jäänyt väliin. kun se on syönyt niin se hetken seurustelee ja kömpii sitten saunaan unilleen. Keitän itselleni kahvit. Aamutoimet ja istahdan hetkeksi nauttimaan kahvista ja hiljaisuudesta ja selaan uutiset. 

Nyt onneton olin unohtanut puhelimeni laukkuun ja se soi vaimeammin. Heräsin klo 5.27. Ja kun kömmin unenpöpperöisen kisuni vierestä niin tokaisin sille, että mikset herättänyt. Totesin, etten kahvia kerkeä enää juomaan. Annoin kisulleni ruokaa. Se söi ja paineli samantien saunaan. Yhtäkkiä sieltä kuului pölpötystä. Kyllä. Tavuineen ja vaihtelevine äännähdyksineen. Ei naukumista vaan ihan selkeää tarinointia. Kävin kurkkaamassa, että onko sillä jokin hätä. Sattuuko siihen? Vanhus kun on niin olen ollut välillä huolissani, että alkaako se potemaan jotain. Se makasi selin oveen ja käänsi päätään " ylösalaisin" ja jatkoi pölinäänsä. Jotain sille vastauskeksi höpisin ja lähdin töihin. Seuraavana aamuna se herätti tomerasti kello 4.04. En voinut olla vihainen. Alkoi naurattamaan, että toiselle herättäminen on ollut kunnia asia ja kun kerrankin vahingossa kuulo heikentyneenä nukkuu pommiin niin heti aletaan motkottamaan. Pikkuinen pelasi varman päälle ja hoiti hommansa vaikkakin tuntia aiemmin. Totesin sille, että nukutaan vielä tunti. Kaappasin kainalooni ja tuhistiin kellon soittoon. On se vain niin... rakas ja hassu.

Noniin, olen ilmoittautunut :) Aamukahvi on pienen karvakasan nojailemana nautittu ja nyt alan sisusteluhommiin ennen työiltaa.

Hauskaa harmoniaa muillekkin !