Olen joskus puinut nyrkillä ilmaan, kun on ollut paha mieli jostain. Tai kun olen valtavan pettymyksen kokenut. Niin tein nyttenkin. Olen kaksi viikkoa käynyt läpi tätä suurta pettymystä. Ei, en itke sen kaverin perään. Vaan huonoa tuuriani. Välillä on ollut hyviä hetkiä. Helpotusta, että tuo ajanjakso on päättynyt. Mutta tietenkin on ollut paha mieli.

Nyt olen onnellinen upeista ystävistäni jotka ovat jaksaneet tukea. Vietin erään ystäväni kanssa päivän vesillä ja olo oli sen jälkeen taivaallinen. Ja rentoutunut. Olen käynyt salilla rauhoittumassa ja ulkoilemassa. Liikunnan merkitystä ei voi oikeasti turhaan korostaa.

Olen kuitenkin mielessäni kiroillut tuota miestä. Ja sitä, miksi en saanut mitään varoitusta kun on sohlannut aiemminkin. Tietenkin jo aloin itsekkin ajatella, että olenko tosiaan niin hirveä ja ruma, että täytyy pettää. Rauhallisista hetkistä huolimatta eilen tipahdin. Lamaannuin. Pelkäsin jo, että masennun uudelleen. En päässyt ylös enkä ulos. Itkin ja puin nyrkkiä ilmaan kohtalolleni tai mikä perääni nyt sitten katsookaan... Itkin isälleni taivaaseen, että "auta... Jos näet miten pelkään masentuvani niin auta!!!"   Sitten muistin kriisipuhelimen. Jotenkin ajattelin, että on pakko saada puhua jonkun kanssa, mutten haluaisi kavereitani kiusata koko ajan ongelmillani. Päätin sitten soittaa sinne. Hetken aikaa keskustelin ja sain voimat takaisin. Sain itseni ulos kävelylle ja nukuin ensimmäisen kerran kunnolla seitsemään kuukauteen.

Aamulla heräsin ja olin saanut viestin. Eräältä jota tämä mies oli kohdellut ehkä jopa törkeämminkin kuin minua. Miksi vasta nyt, on todella outoa ja tosiaan tähän kohtaan? Juteltiin ja sovittiin kahvit tälle päivälle. Jo tuosta keskustelusta päätellen on kohtaaminen tuon miehen kanssa jäänyt pahasti vaivaamaan. Luulen, että meidän jutustelu auttaa molempia. Kuinkahan monta tuolla vielä meitä onkaan...

Olen helpottunut. En ole sitä miksi on annettu ymmärtää. Olen ollut tekemisissä vain sairaan ihmisen kanssa joka yrittää nujertaa toisilta itsetunnon.

Tämä kriisipuhelimen terapeutti totesi, kun sanoin menettäneeni painoa 15 kiloa tekemällä yhtään mitään sen eteen, että stressitaso on ollut keskustelusta päätellen melkoinen. Toki olen tyytyväinen, että paino tippui, mutta syystä en ole. Sanoikin, että koska koko kroppa on ollut melkoisessa stressitilassa niin kestänee jonkin aikaa kun toivun. No sen uskon, mutta onneksi nyt on kanavia mitkä toipumisessa helpottaa.

Jännää on sekin kun mulla on kahden viikon aikana hajoillut muutakin kuin minä itse. Tietokoneesta hajosi langaton yhteys. Jääkaappipakastin ja hella olivat rikki ja sain uudet. Mutta uunin luukku ei mahdu aukeamaan kokonaan. Korjailin ompelukoneella vaatteitani niin kone hajosi. Milloin mikäkin ja viimeisenä sandaalini. Kun sandaali hajosi, totesin itsekseni, että tämä on viimeinen. Ja nyt ei enempää ole mennyt rikki :)

Se vähän kyllä mietityttää, että tuollainen kulkee vapaana tuolla... Kertonee jotain henkilöstä sekin, että on hakenut saman tien seuraavana päivänä, ellei samana seuraa. Viikon tuttavuuden jälkeen ilmoitti viettävänsä aikaa asuin seudullani. Tulemme kuulemma törmäämään.

Kuinka joku voi noin varmaksi todeta, että tämä uusikaan suhde kestää niin kauan, että törmäilemme lähistöllä. Täytyy olla melkoisen määrätietoinen ihminen tavoitteissaan ja uskoa niihin itse. Varmaan tosirakkaus luritukset on jo sanottu ja kyllähän tuo puhuu kuin ruuneberi. Se vaan, ettei ikään ole totta.

Joskus seurailen horoskooppeja. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Nyt olen kaksi viikkoa lueskellut ja täytyy kyllä myöntää, että joka päivä on osunut täydellisesti kohdalleen. En noihin uskois, mutta melko hämmentävää sattumaa sekin.