En ole ikinä ollut hyvä matematiikassa, mutta olen aina käyttänyt jotain logiikkaa ja sillä pärjännyt. Nyt vain olen hukannut senkin.

Olen huomannut ennenkin, että minulle sopii kuntoilu ja luonnossa liikkuminen todella hyvin . Sienimetsässä viihtyisin loputtomiin ja vieläkin harmittaa nuoruuden karateharrastuksen lopettaminen. Olen vain niin mahdottoman laiska, että on ollut niin helppo plösähtää sohvalle ja laiskotella siellä. Olen myös pitänyt ruumiilisia töitä melko raskaina joten plösähtely on ollut silloin muka sallitumpaa. Tosin itseppä siitä olen sitten kärsinytkin kun paino on noussut ja välillä myös sitä kautta itsetuntokin.

Nyt sitä innostusta on riittänyt ja harmittaa ihan, etten nuorempana ole kuntosalikärpästä saanut. Olisi voinut elämäni olla toisenlaista....Tai sitten ei.

Silloin kun tapasin ex-miehen, pidin itseäni melko kookkaana. Myöhemmin kun olen katsonut valokuvia niin en sitten ihan mahdoton ole ollutkaan. Nyt 25 kiloa painavempana ottaisin sen aiemman mittarilukeman ilolla vastaan. Jossain vaiheessa havahduin jokin vuosi sitten, että hetkonen, tämä ei voi jatkua näin. Näin itseni jostain valokuvasta ja olin paisunut jo ihan pyöreäksi. Hommattiin sitten erityisen halvalla (minuunhan ei kannattanut kauheammin törsäillä) vanha rämä, mutta toimiva kuntopyörä. Sillä sitten tuli puskettua hullun lailla niin, että pyörästä hioutui mustaa metallipölyä lattialle. Kevään aikana sain kuin sainkin kuutisen kiloa tippumaan. En mitään erikoisempaa ruokavaliota osannut noudattaa, ihan jumppaamalla kolmesta neljään kertaa viikossa. Sitä en vain ymmärrä vieläkään, että joka kerta kun innosta hihkaisin ääneen kilon taas tippuneen niin seuraavana päivänä ilmestyi pöydälle 24 kappaletta suklaapusuja. ja seuraavalla kerralla pullapitkoa ja milloin karkkilaatikoita. Meillä ei ennen niin paljon herkkuja sitten syötykkään kuin silloin kun laihdutin. Jossain vaiheessa kyllästyin ja lakkasin laihduttamasta. kunnes sain reilun vuoden päästä uudelleen innostuksen.

Nyt tein ihan testinä, että kun olin aikani pyöräillyt, jumpannut, kävellyt ja uinut niin otin ihan asiakseni hehkuttaa, että ihanaa kun on tippunut pari kiloa. Tietokoneelta kuului vain momotoninen önähdys ja kappas vain seuraavana päivänä hän toi pullakransseja pari kappaletta. Silloin taisin ensimmäisen kerran uskaltautua katselemaan asuntoja. Ei tuo ihan tervettä ole. En tiedä tekikö hän sen tahalleen vai tahattomasti, mutta pidin jotenkin tunteettomana, että jos toinen laihduttaa niin juuri silloin aletaan kantamalla kantamaan herkkuja eteen. Muuten niistä ei juurikaan edes välitetty. Aloin pelkäämään, että sairastun vielä jos sinne jään vaikka kaikkihan oli ulospäin näennäisen ok.

Sitten aloin laihtumaan. Kävin kävelylenkeillä ja osittain stressinkin ansiosta paino tippui kymmenen kiloa. Kunnes aloitin tupakka lakon sain viisi takaisin. Palauduin paheeseeni ja jojoilin neljä pois. Nyt kun ilmeisesti pysyvämminlopetin niin kahdeksan on tullut lisää. Ja nyt sitten ihmettelen. Olen käynyt reilun kuukauden salilla kolmesta neljään kertaan ja painoni on sen pari kiloa noussut. Selitykset olen kyllä kuullut, että lihas painaa jne. jne....

Mutta nytpäs pääsen sen loogisen ihmetyksen pariin... Tätä ei kannata ajatella järjellä vaan sillä miltä se kuulostaa... Tupakoimalla laihtuu, mutta se on epäterveellistä. Lopettaminen on terveellistä, mutta lihoittavaa. Kylkiäisenä alhainen verenpaine, ientulehdus (joka oli kylläkin jo aiemmin vaan nyt onneksi ilmeni kun verenkierto elpyi).

Kuntoilun pitäisi laihduttaa vaan olen huomannut peppuni jopa kasvavan. Leveä se on kyllä ollut vaan nytpä se oikein törröttää. En tiedä onko ihan Jennifer Lopezin mallia, mutta sinne päin. Pitäisi kai olla tyytyväinen, mutta kaiken muun kropan muokkautuessa pikkuhiljaa niin maha vain pysyy. Reidet ovat aina olleet paksut ja treinerikin sanoi niiden olevan enemmän lihasta kuin rasvaa, mutta en haluaisi paksuja reisiä. Ei muuten, mutta piti ostaa uudet housut, että jalat mahtuvat niihin. Kaippa ne tulokset joskus näkyvät, mutta hassua on, ettei kroppaansa ole koskaan varmaan tyytyväinen. Vikapaikat toki vaihtuvat lukuunottamatta kroonista vatsaa.

Olen kuitenkin äärimmäisen tyytyväinen elämäntäparempasta. Ja suosittelen kaikille muillekkin jotka pohtivat, ettei heistä muka olisi pieneen tai isompaan muutokseen. Kyllä tähän pystyy kuka vaan eikä koskaan ole liian myöhäistä. Nyt tietenkin on ollut helpompaa kun kukaan ei ole sabotoimassa, lannistamassa tai tyrkyttämässä houkutuksia. Ihan itse täytyy selkärankaansa vahvistella vaihtelevalla menestyksellä.

Yksi päivä kaupan kassajonossa ajattelin, että nyt olen vihdoin saavuttanut sen hyvän olon. Tupakan lopettaminen on tosi pitkä prosessi ja pituus on ollut hieman yllätyskin. Mutta ennen kaikkea vaivan väärtti