Piti kertoa deittailun kummallisuuksista vaan pakko turinoida jotain hieman positiivista ajatusta tähän väliin.

Nautin pimeistä illoista. Olipa sitten kylmää tai lämmintä kunhan illat ovat pimeitä. Lapsesta lähtien olen "urkkinut" ohi kulkiessa ikkunoita. En toki sisälle asti vaan ihaillut erilaisia valaistuksia. Ikkunoista pilkottaa kylmää, lämmintä, valkoista, keltaista tai hämyssä välkehtivä television valo. Oli valo mikä tahansa niin jokaisen ikkunan takana on jonkun koti ja oma tunnelmansa.

Aloin itse tavoitella tietyn sävyistä valoa omaan ikkunaani. Muistan lapsuuden kodissa ruokapöydän, jonka päällä oli valaisin jonka valo ei läpäissyt varjostinta sivuilta vaan tuli suoraan alaspäin. Se valo riitti syömiseen, askarteluun, lukemiseen ja sulki koko perheen ruokapöydän äärellä omaan lämpimään sylliinsä. Lämpöä riitti siihen asti kunnes perhe hajosi ja muutin isäni kanssa muualle. Jostain syystä, ihan kauniista valaisimista huolimatta, valoni on ollut myöhemmin eri asunnoissa kylmän puoleinen.

Olin jossain vaiheessa hetken asunnottomana ja jouduin turvautumaan ystäviin ja sukulaisiin. Kun sitten vihdoin sain edullisen vuokra-asunnon hankittua niin voi sitä riemua kun availin varastossa ollutta omaisuuttani. Silloin oli esimerkiksi vanhat valokuvat kultaakin kalliimpia. Vähän aikaa sitten heittelin raa´asti osan pois sillä ne vie tilaa. Naureskelin vielä joitakin kuvia jotka olen kuusitoista vuotiaasta kuskannut mukana... Siis ulkomailla tarjoilijoista otettuja . On vissiin olleet tosi komeita. Tuskin muuta.

Sitten tapasin miehen jonka kanssa vierähti yksitoistavuotta ja yritin sisustaa tunnelmaa. Välillä jopa epätoivoisestikin. Kun muutimme yhteen niin asuimme pienessä vuokrakaksiossani. Muutimme hieman isompaan ja niin kivalta ajatukselta kuin yhdessä asuminen tuntuikin niin olisipa vain osannutkin kuunnella omia epäilyjä "kokeen" onnistumisesta.

Se on niin hullua, että sitä mukaa kun alkaa huomata, että kun toinen onkin epäsopivin kumppani itselle, niin alkaa kahta kauheammin yrittämään jollain lailla rakentamaan ja muuttamaan ympäristöään mieluisaksi. Toisaalta vaikka mies vei hermot ja meitä on ollut kaksi niin syytän kyllä itseäni siitä, etten ällännyt aiemmin pistää peliä poikki. Oikeastaan odotin ja toivoin, että olisi vaikka rakastunut johonkin muuhun tai edes jokin pätevä syy, että olisin voinut lähteä. Ei välähtänyt, että jos ei toimi niinei toimi ja silloin ei kannata enempää.

Niin siis jos ei homma toimi niin hommataan kesämökki! Kun huomasin, että meillä oli hieman kommunikointi ongelmaa... eli toinen ei puhu eikä kuuntele vaan pelaa tietokonepeliä. Ja toinen eli itse juttelee sitten seinille niin ehdotin kesämökkiä. Ajatuksena varmaankin , että touhuttaisiin siellä yhdessä. No pilkko se puut ja poltti niitä sujuvasti kuten taukoamatta tupakkaakin. Minulle jäi sitten loput... Tavaroiden kanto autosta ja takaisin, vesien kantaminen, siivous, ruuanlaitto, tiskaaminen... Onneksi on sudoku keksitty, että voi edelleen uppoutua ja olla huomaamatta toista ihmistä. Aloin vihjailla ja taisin tokaista ihan suoraankin, että taitaa olla ihan sama kuka tätä maailmaa ympärillä pyörittää. Ei varmaan edes huomaisi jos nainen vaihtuisi.

Syväänjuurrutettu (varmaankin geeneissä) haave omasta omakotitalosta tuli ajankohtaiseksi kun miehen isoisä vaihtoi maisemaa täältä ikuisuuteen. Tottakai.. Tilaisuus piti tietenkin käyttää vaikka mökkeilystäkin oli tullut jo ongelma. Purimme sitten korjauskelvottoman talon pois ja rakennutimme uuden näppärän pikkukodin. Hurraa, kaupan päälle sain miehen vanhemmat samaan pihaan. Sinänsä anoppi ei niin haitannut .Tulimme erittäin hyvin toimeen, mutta appi oli ihan joka päiväinen vieras ja toki ei niin selvin päin. Harmittavasti anoppini menehtyi syöpään heti ensinmäisen vuoden jälkeen. Hieman alkoi ahdistamaan, ettei hautajaisia koskaan järjestetty. Joidenkin toivomuksesta näin toimitaankin ja sen jotenkin ymmärrän, mutta, ettei edes muistotilaisuutta.... ei mitään. Anopin äiti suri asiaa loppuun asti. Jotenkin se kuuluu surutyöhön ja nyt tavallaan surutyötä ei saanut tehdä. Oikeastaan hänestä ei sen koommin oikeastaan puhuttu muuta kuin tilanteissa, kun kuvioissa oli uusi nainen (3kk päästä), joka kulki tämän pois menneen vaatteissa ja mainitsi vaatteiden alkuperän. (Älkää kysykö, miksi uusi morsian halusi pitää edeltäjänsä vaatteita ja mainosti asiaa. Mutta jos jollain voisi olla jokin selitys niin kommentoikaa ihmeessä. Minusta se oli aika ahdistavaa)

Koti tuntui jatkuvasti kylmältä. Tyylikäs sinänsä ja kiva pohja, mutta joku vaan ei napannut. Ehdotin alusta lähtien sellaisia kodikkaita tapetteja jotka jostain syystä sain läpi vasta kolmannen maalausyrityksen ja kuuden vuoden pyytelyn jälkeen. Rahasta ei olisi ollut kiinni vaan siitä, että hän ei niitä osannut ja halunnut oppia laittamaan. olisin laittanut itse ja lopulta laitoinkin, mutta minkäs teet kun koko aika omiin mieltymyksiin tulee jokaiseen voimakas EI. Kodista lopulta tuli kaunein koti missä olen asunut, mutta siitä puuttui vahvasti jotain mikä tekisi kodista kodin.

En kyennyt enää nauttimaan mistään kun jotakuinkin kaikki mitä oli kotiin saatu aikaiseksi niin oli vuosien vääntämisen aikaansaannosta. Ja kaikki tehtiin "säästösyistä" moneen kertaan. Irvokkain todiste oli vaja,  johon törmäsin joka päivä. Halvin mahdollinen mitä markkinoilta löytyi. Mies ja hänen isänsä rakensivat sitä kinaten neljä päivää ja kattohuovasta tietenkin täytyi siinäkin kohtaa säästää. Huopa oli niin kulahtanut, että se oli lopulta pakko vaihtaa. Taka seinä romahti heti ensimmäisenä kesänä. Jotenkin koomista oli, että oven lukitseminen oli hirmuisen tärkeää vaikka takaseinä oli muuttopäivääni asti puoliksi irti. Suustani pääsi kerran vahingossa huokaus, mitä enimmäkseen töissä viljelin: " Voi kun pääsis jo kotiin" . Huomasin ajattelevani näin ihan tosissani. Tajusin, että rakennan kotia miehelle, mutta en itse siihen kuulu. Lopulta väsyin eikä muuta vaihtoehtoa ollut kuin vihdoin muuttaa eri teille.

Löysin pienen, mutta erittäin toimivan yksiön. Tavarat etsivät aikansa paikkaansa ja ikkunasta kajastava valo alkoi muistuttaa sitä mitä hainkin. Olin tullut kotiin vihdoin ja viimein. Pienoisia sopeutumisvaikeuksia tietenkin piti olla. Eihän sitä liian helpolla... Kaksi yläkerran naapuriani mylvi kilpaa. Istuin kerran sohvallani hiiren hiljaa ja kuuntelin talon tarjoamaan antia. Toinen porukka ylhäällä katsoi ilmeisestikkin urheilua. Ne pojat huutavat varmaan golfillekkin. Ainakin tuntui, että joka päivä kannustettiin jotain . Suoraan yläpuolellani mieshenkilö huusi muuten vaan. Välillä kertoi kovaäänisesti seksuaalisista puutteistaan "Mä haluan p----a!"...  aha okei... keittiöni takana koiralla oli kovasti asiaa noin klo 7-16 ja aina silloin kun omistaja piipahteli jossain. Ja kaikkea tätä säesti toisella puolella asuva pikkutyttö nokkahuilunsa kanssa. Ajattelin, ettei asunto ole välttämättä paras mahdollinen lievää masennusta potevalle. Mutta jummi se mun pesäni oli niin koti.... Ja repesin nauramaan.

Olin vuoden asunut tässä "paperi"- talossa ja olin eräänä päivänä kävelyllä. Kun lähestyin taloani niin tuli oikein sellainen liikutuksen tunne, että siellä se koti on. Hieman olin ollut huolissani kun vessa haisi homeelle ja kolme kissaani muutti exältä luokseni vaikken niitä noin pieniin tiloihin olisi halunnut. Aika sopeutuvaisia karvakääryleitä ovat ja onneksi ovat.

Seuraavana päivänä sainkin sitten tekstiviestin. Olin hakenut asumisoikeusasuntoja ja toistaiseksi oli tarjolla ollut jostain "tosi kaukaa kaupoilta"-vaihtoehtoja. Sitten joukossa melko läheltä yksi ja todella edullinen tarjolla ja jonossa olin 22. Olin laittanut huvikseni, vähän niinkuin "tuskin tulee, mutta yritetään kumminkin"-mentaliteetillä. Viestissä oli, että varaa aika asunnon näyttöön. Näytössä sanoivat, että teitä on vain kaksi kiinnostunutta. Ja lopulta sain tämän. Tilaa tuli lisää ja kulut halpenivat. Liikuttavin oli kuitenkin yksi noista kissoistani. Se pyöri ja hyöri ja tutki paikat. Hyppäsi kylkeni tasolle pöydälle ja alkoi puskemaan hurjasti huristen. Onneksi uusi koti sai hyväksynnän sillä maksullinen mies... siis muuttomies alkoi loppuvaiheessa kyselemään, että " Otatko sinä tämänkin mukaan... ja tämän ..ja tämän?". Yksinäisen naisen tavarakiintiö oli ilmeisesti tullut täyteen jo pari tuntia aiemmin...

Kun olen käynyt kurkkimassa niin nyt on ikkunassa täydellinen valo. Kummallisinta on, että olen valaisimia vaihdellut ja pyöritellyt ympäri asuntoa, mutta koko ajan se valo on lämmin. Asunto ei ole maailman käytännöllisin ja neliöitä olisi voinut jakaa järkevämminkin. Mutta se tunnelma.... Ja nyt kun on joulu lähestyessä ja kynttilät palaessa pienen kissan vieno kuorsaus....huokaus :)

Olisikohan se niinkin, että sydän alkaa olla rauhallinen ja sisäisesti alkaa olla parempi olla. Se kai lopulta sen fiiliksen tekee. Koti on siellä missä sydän.... ei pöllömpi sanonta.