Sitä se on ollut ensimmäinen lomaviikko.Kylmää. Kuitenkin touhua täynnä. 

Alkajaisiksi tein pätkän lyhytelokuvaani varten. Tyhjensin olohuoneen kokonaan. Kuvasin kymmenen sekuntia ja pakkasin tavarat paikalleen. Koko homma kesti kuutisen tuntia. Sain ainakin siistin kodin. Kissani tunki kuviin väkisinkin. Makasi tyhjällä lattialla kuin raato. Jotenkin se oli niin koominen kaikessa traagisessa olemuksessaan. Hän näytteli niin hyvin kaikkensa antanutta. Taitaa se pätkä jäädä odottamaan kuitenkin ihan toisenlaista tarinaa.

Käväisin Tallinnassa ja reissu oli jälleen antoisa. Tutkailin Telliskiven uudelleen ja vanhasta kaupungista löytyi ihan uusia puolia. Päälle tuli kunnon ukkonen ja antoi oman säväyksen lätäköineen reissulle. Pois lähtiessä lokinpoika antoi mageen lentonäytöksen. Pidän lokeista vaikka se onkin roskalintu. Oikeastaan se on aika kaunis ja virtaviivainen. Luonnettakin löytyy. Lokinpoikasen lento oli kuitenkin niin hauskan räpiköivää. Tietenkin kameran säädöt olivat jääneet hipasen poskelleen. Liikkeet ovat venyviä, mutta jollain tavalla ihan hienojakin kuvia tuli pari, missä on kaunis valo ja siivet sulautuvat pilveen. Ostin itselleni kukkia. Kunnon jättikimpun. En kadu vaikka raahaaminen oli vähän niin ja näin. Se on isoin ikinä ja täynnä värejä ja erilaisia kukkia. Iloa pitemmäksikin aikaa.

Sitten hyppäsinkin kuntoilun kelkkaan. Pari päivää on mennyt kuntosalilla huhkien. Tekisi mieleni mennä nyttenkin, mutta taidan piipahtaa kamerani kanssa liikenteessä. Joka päivä olen kuvannut jotain. Olen ollut ahkera. Huomasin, että sateen jälkeen olen ihastunut lätäköihin.

Yksi ihmisryhmä tosin taas on ihmetyttänyt. Pyöräilijät. Jos tilaa on vaikka kuinka ja selän takaa tulee pyöräilijä soittaen kelloa niin miksi se ohitus ilman vinkumista on niin mahdotonta? Joillekkin kellon rimpautus merkitsee ilmeisesti sitä, että edessä olevan kävelijän täytyisi lentää käskystä kuuhun tai ainakin puskaan kökkimään ja odottelemaan suurta ohitusta. Pari vuotta sitten päädyin kellon rimpautuksesta jäämään keskiviivan kohdalle. Molemmilla puolilla oli pari metriä ainakin tilaa. Olin kävelemässä viistosti kevyen liikenteen väylälle ns. poikki oikeaan laitaan. Koska en voi tietää ajatuksen juoksua niin kävelin keskellä, enkä lähtenyt poukkoilemaan. Se nainen huuteli herranjumalaa ja väisty-käskyjä... siis minne pitäisi väistyä? Naapuritalon pihaan? Eikö neljästä metristä todellakaan löydä aukkoa ajaa? Tällä kertaa olin kevyenliikenteen väylällä, joka haarautui y-mäisesti toiselle tielle. Jäin haaraan pusikon kohdalle ja kuvailin kukkia. Mies ajoi ohi ja huusi ohittaessaan "Kiitti v...sti!". Mahtui taas ihan mutkattomasti ajelemaan, mutta olemassa olo taisi taas olla aivan liikaa. Ehkäpä se, että jähmetyin paikalleni, enkä antanut enempää huomiota oli liikaa. Hyppäsin itse pyörän selkään ja tutkailin asiaa. Jos pareja käveli edessäni vieden koko ohitusmahdollisuuden, rimpautin. Samoin kuin koiraihmisten kohdalla. Koiratyypit katsoivat, ettei koira lähde poukkoilemaan ja ihmiset antoivat pyörän mentävän aukon. Ei mitään ongelmaa. Ymmärtääkseni kellon soitto on vain varoitus, että ohi tullaan ja sen pitäisi riittää. Ettei silloin lähdetä poukkoilemaan kauhusta, että kummalta puolelta joku ohittaa vaan jätetään tila sille.  Ei se ole joku kaikkivaltiaan äänimerkki, mikä kadottaa kanssaihmiset kartalta. Taitaa nämä samat ihmiset olla otsikoissa talvisin laturaivonsa kanssa.

Toinen kummallinen sattumus tuli torstaina ja jatkui perjantaille. Nautiskelin kuntoilun tuomasta hyvästä fiilarista. Illalla nautin kokonaisen pullon viiniä. Olen keräillyt pieniä puteleita tällaisia hetkiä varten. Juuri sopiva määrä. Lasillinen.Nautin hyvästä olosta, lomasta, aikaansaannoksistani ja kisusta sylissäni.Katseltiin leffaa. Puhelin kilahti yhdentoista aikaan.

Ihmettelin numeroa, että kenelle mahtaa kuulua. Työkaverilleni. Samainen tyyppi, joka erotessani häiriköi vuoden verran aivan käsittämättömillä viesteillään. Ne olivat tätä luokkaa: " Sut pitäisi raiskata Leppävaaran metsissä" . "Sä olet sinkku, mutta minä olen sentään 18 vuotta ollut saman kanssa, revi siitä" . "Etsi fb:stä ``sejase`ja kerro terveisiä, koska mä käsken! Olen pannut sitä". "Panin just vaimoo, sua pitäis paiskoa pitkin seiniä ja panna kovaa". Ja niin edelleen....vuoden verran säännöllisin väliajoin. Hermo meni eräs joulu kun viestittelin silloisen sulhon kanssa ja tältä ääliöltä tuli jatkuvasti morkkaus ja seksiviestejä. Oli kai mustasukkainen tai jotain.

Pyysin suullisesti ja kirjallisesti lopettamaan viestittelyn. Koska se ei mennyt perille, ilmoitin, että nämä ovat tallessa ja jos ei lopeta niin näytän pomolle, äidillensä ja vaimolleen. Valinta on hänen. Lopetti. Viestit ovat edelleenkin tallessa, tosin puhelimessa, joka pitäisi korjauttaa. Kerran meinasin sijoittaa senkin satasen ja näyttää todella millainen ihminen tuo tyyppi on. Koska näitä viestejä ja ehdotuksia oli pitkään satanut niin kerran sanoinkin, että nonnii sitten kuule mennään ja pannaan niin ei pelkäksi puheeksi jää. Pupu meni pöksyyn. Eli tämä oli vain pelkkää häirintää. Hänen fantasioitaan, ei minun. Olen ollut kommunikoimatta muut kuin pakollisen jo monta vuotta.

Nyt anoi, että etkö voisi unohtaa. Hän on ollut nin kovin rakastunut  ja hänellä ainakin on ollut hauskaa, eikö muka minulla jne jne. En voi. En voi kaveerata sellaisen henkilön kanssa, joka ottaa oikeudekseen kertoa minulle, kuinka haluaa vahingoittaa. Tai ottaa oikeudekseen kertoilla seksuaalisista mieltymyksistään ja kokemuksistaan pyynnöistä huolimatta. Minua ei yksinkertaisesti kiinnosta. Ja pyyntö lopettaa kun meni aikanaan kuuroille korville ja piti suuttua niin miksi hän kuvittelee, että halu olisi tullut takaisin, jos ei sitä alunperinkään ollut. Nyt ilmaisi senkin, että olen luokseni pyytänyt. Voi hyvää päivää, että voi olla yksinkertainen tyyppi.

Olisin voinut häirinnästä nostaa aikanaan isommankin metelin, mutten sitä tehnyt, koska hän olisi menettänyt työpaikkansa. Se ihminen ei osaa mitään muuta, kun on koulun penkiltä suoraan töihin tullut. Perhe ja lapset elätettävänä ja silloin oli juuri talonsa rakentanut. Olen ollut liian kiltti. Joka päivä näen hänen naamansa, mutta aika hyvin olen oppinut jo suodattamaan taustalle. Joskus kun olen kolhuja saanut niin olen väkisinkin pohtinut niin monien tavoitetta loukata, vahingoittaa jne. Olen monta kertaa tuon henkilön nähdessäni ajatellut, että tuokin halusi minut raiskata. Tehdä siis väkivaltaa. Nice.

Nyt yritti selittää, että tämä on ollut kevyttä läppää. Ei ikinä tekisi sellaista kenellekkään. Totesin, että en voi kaveerata ihmisen kanssa, jonka haaveet ovat tuollaisia. Ei kunnioita ketään. Ei edes vaivaudu anteeksi pyytämään. Ei tietenkään, koska myöntäisi tehneensä väärin ja joutuisi tapojaan muuttamaan. Minusta tämäkin on ollut melkoisen sairasta touhua.

Mietin sitäkin... olen usein miettinyt, että, koska näitä kummia tosiaan on ollut niin älyttömän paljon niin onko vika oikeastaan sittenkin minussa. Pitääkö muut tällaista ihan normaalina ja olenkohan vain liian herkkä. En kykene nauttimaan, kun minua petetään (vaikka taitaa olla ihan normaalia) tai kun minulle ei puhu sanaakaan se henkilö, jonka kanssa olen asunut. Tai kun joku on yrittänyt maksattaa jotain, enkä ole suostunut ja saanut haukut yms. Tai kun olen sulkeutunut, kun joku huutaa lyöden nyrkkiä pöytään ruokaillessamme ravintolassa, että minun pitäisi puhua imperfektissä eikä preesensissä... raiskaan suomen kielen jne. Tai kun alan ahdistumaan ja haluan omaa tilaa puolentoistavuoden luurissa kököttämiselle, kun joku suoltaa avioeroaan, mielenterveysongelmia yms yms. Miten muut toimii... onko joku tällaisista huomioista jotenkin onnellinen??? Mikäköhän tunnepikseli minulla oikein on sitten nyrjähtänyt kun oikeaksi en koe? Jos olenkin syntymässäni saanut jonkun aivovaurion ja koen kaiken normaaliuden jotenkin käänteisenä. Vääryytenä itseäni kohtaan vaikka onkin todellisuudessa ihan hyväksyttävää ja normaalia. Näin kai se pakko on olla. En kuitenkaan aio periaatteitani muuttaa, olen kyllä yrittänyt. En vain kykene siihen, sen verran syväänjuurtunut maailmankatsomus kuitenkin oikean ja väärän eroissa ja niihin uskon loppuuni asti.

Jotain hyvää teknologiassa on, että tarpeettomat puhelinnumerot voi poistaa. Pistää roskapostinumeroihin.

Seuraavana päivänä eli eilen paineli salille. Sen verran sapetti ja alkoi ahdistamaankin, että viivyin pari tuntia. Jospa se ahdistus valuisi hikenä ulos. Menin kauppaan ja tämä peluri exä zuppaili vastaan. Tarjosi kyydin kotiin ja otin vastaan. Olen viimeaikoina tuon lyhytelokuvan tiimoilta häntä ajatellutkin. Samalla se ajatus hyväksikäytöstä on tullut pintaan. Maksoin kaikesta puolet. Pidin kotia pystyssä. Tein pihat viihtyisäksi sijoittamalla kukkiin rahaa. Laattoihin, ruokaan, verhoihin, maaleihin, tapeteihin... kaikkiin. Kun muutin, vein murto-osan mennessäni. Halvimmat, ettei mies vaan kärsi. Rahana sain takaisin sen mitä olin lainoihin pistänytkin ja karvan verran päälle. Yhteensä noin puolet siitä, mikä oikeasti olisi kuulunut. Kysäisin ajaessa, että kai se kysyy, jos jotain huonekaluja joskus vaihtelee, että otanko vastaan. Olenhan puolet osasta maksanut. Ei kuulemma ole nyt tarvetta. Ajeli kalliilla autollaan ja varmaan sen halusi esitelläkkin. Kuinka yllättävää.Hän on pröystäilijä. Täytyy kaikessa näyttää muille, kuinka hyvin menee, mutta itse ihmisen sisältö on täysin tyhjä. Joskus tästä ärsyynnyin ihan älyttömästi. kun olimme ostaneet hänelle vaikkapa tietokoneen tai pelin niin aina se piti esitellä ja kertoa kuinka kallis se oli. Ihan kuin raha olisi muka joku paremmuuden mittari. no joillekkin se on. Nyttenkin sen verran viitsin katsoa vanhentuneita kasvoja, että se ilmeetön naama on aina vaan ja pysyy. Ärsyynnyin hieman ja viitaten huonekaluihin totesin, että otan sitten mielelläni vastaan koska olen välillä kokenut itseni hyväksikäytetyksi.  Kiitin kyydistä ja tuo kohtaaminen oli sen verran mitätön, etten jäänyt pohtimaan, kuin tämän kirjoituksen verran.

Sitä ihmettelin kyllä, että mistäs nyt tuulee kun menneisyys lipuu pikakelauksena ohi. Jokin testikö? Miten reagoin? Ketäs vielä tulee vastaan ja miten suhtaudun? Vieläkö vituttaa vaiko olenko mennyt eteenpäin? Kiitos kohtaloni katselmuksesta... olen mennyt. Ei noita tosiaan tartte enempää tuoda takaisin. Riitti kiitti, meniks perille??? Tosiaan sitä jotain kivaa kiitos. Uusia muistoja, mitkä ei sapeta. Hymyilyttäisi vain. Pikkukina on tervetullutta, muttei mitään mielihäröilyjä. Ihan tosi.... Oikeesti! Kiitos!

Toivon, etten suurta rakkautta tapaa enää ikinä. Jokin einiintäynnärakkautta-tyyppi olisi paljon mielekkäämpi. Meikäläisen rakastaminen kun on melkoisen kipeää touhua ollut. Nämä ns. Loverit kun tosiaan ovat alentaneet niin matalaksi, että välillä olen ihmetellyt, etten enempää masentuneempi ole ollut. Se einiintäynnärakkautta-tyyppi kun vain ottaisi sellaiseen halaukseen, että polvet lölliytyis. Se riittäisi toistaiseksi. Kukapa löllöpolvisena pois tahtoisi valua. Eikös se oikeastaan ole lähempänä sitä onnellisuustavoitetta kuin se, että kuinka paljon jostain ihmisestä hyötyy löytämättä itselleen sen kummempaa sisältöä kuin hetkellinen jöpötys tai kerätty omaisuus.

Ilma lämpeni, joten ulkoilu kutsuu. Tänään musiikin muodossa pitkästä aikaa.

IMG_3233.jpg

ETEENPÄIN MENNÄÄN VAIKKA TAKELLELLEN... (Pahoittelut epätarkasta kuvasta, mutta melkoisen sekavaa räpiköintiä tuo elo joskus joillakin on... ehkäpä he näkevät tämän selkeämmin)