Koska tässä on ollut nyt aikaa.... Olen pohdiskellut erilaisia olotiloja ja miten ne ovat muokkautuneet vuosien varrella.Ilo ja onnellisuus ovat muuttaneet muotoaan. Olen iloinen monistakin asioista. Jopa toisen puolesta. Olen iloinen ja onnellinenkin, kun saan aikaiseksi vaikkapa kotona jotain kivaa.

Huippuhetkiä on ollut silloin, kun opin jotain uutta ja huomaan, että olen hyvä siinä. Nykyään myös työ tekee onnelliseksi. Pidän siitä nykyisessä muodossaan. Kunhan pysyisi paikat kasassa, että voisi ylipäätään tehdä sitä.

Onnellisuus on jotain sellaista, mitä ei toisen kautta kannata tavoitella. Hyvän olon ollessa itsessä, tehden itselleen sen mahdolliseksi pitäisi oikeastaan riittää.

Ihminen on kuitenkin mitä on. Tottakai sitä kaipaa toista ihmistä olemaan olemassa. Miten ihmeessä se onnellisuustaso on  sitten niin pirun vaikeaa pitää silloin kun maailmaani ilmestyy, joku ns."romantillinen" tapaus?

Onneksi on ystäviä ja kavereita, mutta mikä ihme siinä on, että vihdoin kun päästän jonkun lähelleni, niin lopputulos on melko varmasti katastrofi?

Nyt olen huomannut kiukkuolotilan muodonmuutoksen ja se on aika pelottavaa. 

Saatan ärsyyntyä helpostikkin asioista, mitkä eivät ole oikein.

Hermostuminen, joo, se on ohimenevää. Veikkaisin, että ihan normaaliakin.Loppujen lopuksi ei kuitenkaan ihan pienistä asioista. Yleensä silloin, kun koetellaan moraalia ja maalaisjärkeä saattaa hermojänteet piukahtaa hetkellisesti. Joskus nielen kiukkuni ja joskus sanon mielipiteeni ääneen.

Olen miettinyt sitäkin, että, jos pitäisin kaikki mielipiteet sisälläni niin olisiko moraalin moukaroiminen sitten niin paljon hyväksyttävämpää. Olisiko kohtelu välillä vieläkin hurjempaa, mitä siihen asti, kunnes paukahdan.

Pitkittynyt epämukavuus saattaa saada kunnon raivon. Nuorempana saattoi perunat ja kahvikuppi lentää seinään, mutta nykyään..... Koen, että tämä tila on jotain paljon pelottavampaa. Olen aivan zen. Nauran jutuille vaikka sisuskaluissa voi olla jo fiilis, että vastapuoli voisi vaikkapa sairastua ja kuolla kupsahtaa. En välittäisi. Siinä kohtaa, kun tulee tämä fiilis, en tunne enää itseäni. Pidän itseäni kuitenkin kohtuu kilttinä. Oikeudenmukaisena. Hyväntahtoisena. Olen lojaali ja antelias.

Noihin piirteisiin moni ihastuukin. Unohtavat kuitenkin sen seikan melko nopsaan, että olen todella siinä heidän ihastuksena mukana heidän maailmassaan... Kun saavat heidän maailmaansa liimattua niin olisipa hauskaa, että ihastunut ja rakastunut ihminen kohtelisi sitten kauniisti. Niin kuin itseäänkin odottaisi kohdeltavan. 

Yhteisiä piirteitä näillä sutinoilla on ollut monia. Esimerkkinä vaikkapa hyvin intensiivinen yhteydenpito. Ihan kuin olisi hätä, että katoan ja karkaan, jos ei soita viidennettä kertaa päivässä. Lähetetään ajoittain viestiä, että "mitä nyt teet". Kiire kai siinäkin mielessä, etten kerkeä pysähtymään ja ajattelemaan, että onkohan tämä sittenkään viisasta. Hurjaa tunnepyöritystä siinä sivussa markkinoiden itseään.

Ehkä se alkoholisti oli siinä mielessä poikkeus, että hän rypi enemmänkin itsesäälissä, mutta siinäkin tiukka henkinen talutusnuora oli rakennettu. Hää kärsii niin kovasti, jos joutuu olemaan yksin.

Yksi piirre on siinä, että, kun viestein ja soitoin saadaan jumiutumaan itseensä niin paikanpäällä, läsnä, naamatusten, kuuntelen mitä ihmeellisimpiä piikkejä. Ikään kuin en sitten ihan kelpaakkaan. No koska olen tunteilla jo mukana niin yritän enemmän. Kuinka heillä olisi seurassani parempi olla. 

Kaikki on kuitenkin turhaa. Eivät he ole minusta itsestäni kiinnostuneita vaan siitä fiiliksestä, minkä tuotan. Se itsessään on aika nöyryyttävää. Ja kun alan tuntea oloni epämukavaksi niin alkaa paukkua lisänöyryytyksiä. Minusta halutaankin eroon, koska en leiki heidän ehdoillaan. Hymyile kuin idiootti ja ole aina valmiina mitä ikinä älyävät pyytää.

Yksi kummallinen piirre on näillä kaikilla ollut myös se, että kehutaan itteensä ihan hirmuisesti. Ja mikä ällistyttävintä kuunnella seksuaalisista kokemuksista luettelona. Mitä ihmettä nämä sällit oikeasti kuvittelevat? Eihän ketään naista kiinnosta kuinka paljon ja miten päin ovat heiluneet kenenkin kanssa. Jonkun muun. Miksi eivät keskity siihen kuulijaan?

Ja yksi yhteinen piirre on näillä kaikilla ollut sellainen ylenmääräinen huomion tarve. Toki he huomionsa saavat, mutta kun se menee vain yhteen suuntaan niin ei sitä huomion annon auvoisuutta hirmuisesti takaisin päin ammennu.

Nyt näitä on ollut niin paljon, että jälleen kerran huomatessani, että olenkin vain viihdeväline ja tärkeysjärjestyksessä jossain autohuollon jälkeen... muutama muu tavara siihen vielä väliin... Vain palvelusväkeä, jolla ei ole niin isosti väliä... Valuin zen-raivoon. 

Ensin vatkasin itseäni itsesäälivatkaimella. Pyörin ja hyörin. Ärsyynnyin. Raivostuin ja nousin ylös. Mitä hittoa?! Miksi se niin pitäisi olla, että joku häikäilemättä pettää yhtä ja käyttää minua hyväkseen. Miksi minun siitä pitäisi sen enempää kieriskellä itsesäälissä. Hänhän se väärin on tehnyt. Kerroin tapahtumat sinne minne ne kuuluu. Jollekkin, jota tämä mies käytti hyväkseen ja petti ihan yhtälailla. Minulla oli zen-raivo päällä. En välittänyt mistään. En siitä mitä tiedonannostani seuraa. Miksi välittäisin? Miksi pitäisi loputtomiin paapoa näitä ja jaella pokaaleja heille, jotka eivät itsekkään välitä mistään.

Plop... Se kiukku ja raivo humahti jonnekkin tuuleen. Painolasti katosi siinä samassa, kun painoin sähköpostin lähetä-nappulaa.

Olisinkohan oppinut sentään jotain. Ainakin nämä muutamat maneerit, mitä todella kannattaa karttaa. Ja sen, että en itseäni niin hirveästi rankaisis, jos joku muu tekee itselleni väärin.

Olen tottakai miettinyt mitä itsessäni voisi muuttaa. Ehkä enemmän etäisempi voisin jatkossa olla, enkä lähde mihinkään mukaan niin innolla. Torpata samantien, kun tuntuu siltä, eikä kuunnella sujuvasti ihmetellen kuitenkin samaan aikaan, että onko tuolla kaikki ihan kotona..nooh pojat on poikia. Ei. Heti, jos jutut ovat sitä luokkaa, ettei ne sovi korvilleni niin avaa hittovie suusi heti eikä jälkikäteen.

Olen sitä kiroillut useamminkin, että koska olen avoin niin kerron kaiken. Negatiivisiakin kokemuksia. Kaipa noi kuvittelee, että koska on paskaa saanut niskaansa ennenkin niin ei se varmaan nytkään haittaa. Eli ekstrovertti vois alkaa pukeutumaan introvertin nahkaan pikkuhiljaa. Harmi vaan, että vaikka itteni muuttaisinkin, en muutu. Ainoastaan siltä ajattelulta, että ennen lähtöajatus oli, että kaikki ihmiset ovat hyviä. Enää en usko tähän. Ehkä Äiti Teresa ja hänet on jo kuopattu.

Nyt mulla on oikeastaan hyvä olla. Odotan lomaa ja toistaiseksi se näyttäisi melko ahdistusvapaalta. Kunhan nuo raajat pysyisivät vaudissa. Pieniä suunnitelmia alkaa olla kesäisessä Helsingissä. Pikku reissu mahdollisesti ulkomaille on takaraivossa. Sisustelut jatkuvat hitaasti, mutta varmasti. Rakastan mun kotia.