Välillä huomaa ajatelleensa, että ihan kuin olisin ranta. Tai kuka tahansa voisi olla. Tutut, ystävät, puolitutut... Ovat kuin meren laineet. Laineen lailla lyöttäytyvät rantaan moikkaamaan, palatakseen oman virtansa vietäväksi. Joskus vanhoja tuttuja ajautuu rannalleni kauempaakin. Joskus taas joku kulkee rannan suuntaisesti. Kauempana, muttei kaukana. Tullakseen vasta sitten kun on valmis. 

Olen taas pari vanhaa tuttavaa saanut pyörähtämään tähän pieneen maailmaani. 

Toinen on ollut hieman mutkikas tapaus. Olen saanut todella ristiriitaisen kuvan tästä tutusta. Välillä on ollut fiilis, että tämä on ihan mielettömän sympaattinen ihminen. Kuitenkin pari kertaa olen ihmetellyt, että kun jotain on sopinut niin eipäs sitten ole onnistunutkaan. On saattanut jättää jonkin asian peruuntumisen siihen asti, kunnes itse asiaa kysyn. Pikkuhiljaa luovutin ja emme oikeastaan nähneet kuin vahingossa ulkoilulenkin reitillä. Ei minulla häntä mitään vastaan ollut, mutteipä sitä loputtomiin viitsi.

Nyt sairaslomalla huomasin hänen kirppisilmoituksen tavarasta, jota keräilen. Sovittiin kaupat ja toisi esineet kotiini ja keitän kahvit. Rupatellessa tajusin, että tämä ihminen on ihan oikeasti se sympaattinen tyyppi, josta pidän. Hänellä vain ihan oikeasti on ollut tarpeettoman vaikeaa jo pitkään. Kun yksi kriisi on joten kuten klaarattu niin on paukahtanut jotain pahaa taas eteen. Vahvemmallakin hiipuu ennen pitkää voimat ja se energia on mennyt hengittämiseen. Nyt hän voi paremmin ja niinkin hyvin, että nappasi lähtiessään lyhtyni mukaan. "Maalaan sen!" Siinä sitten katselin, kun lyhtyni lähti matkaan. Nyt se nököttää niin kauniina olohuoneessa. En raatsi enää säiden armoille laittaa. 

Toinen tapaus on ikiaikoja sitten tapaamani treffikumppani. Muutama vuosi sitten kävimme käppäilemässä Helsingissä ja hauskimmat tällit ikinä. Jokin kipinä kuitenkin puuttui, joten se siitä. Olen pari kertaa moikannut vastaan tullessa. Ennen leikkausta bongasin taas ja ilta vierähti mukavasti rupatellessa. Kuulosteli vointia tossa alkukankeutta potiessa. 

Päätin piiiitkästä aikaa mennä ihmisten ilmoille ja vinkkasin, että tuttuja olisi hauska nähdä. Tuli mukaan ja oli niin kiva taas höpöttää. Meillä riittää kyllä juttua ihan tolkuttomasti. Jotenkin mukavaa nähdä tuotakin. Jollain hassulla tapaa jopa kiinnostaa. Samaan aikaan kun joku juttu hänessä karvan verran tökkii.

Se on jollain tapaa helpottavaa tajuta, ettei se pikkusutinankaipuu ihan kokonaan jäänytkään jyrän alle. En kuitenkaan aio tehdä asian eteen yhtikäs mitään. En tosiaankaan aio nähdä vaivaa enää kenenkään eteen vain huomatakseni, että sitä nämä vain halusikin ja thats it. Pyh... Minusta on tullut mies. Nähkööt itse vaivansa. Valikoin sitten parhaat päältä.... Jos nyt ikinä semmoista tilannetta edes tulisi. Jos tulisi niin varmasti sitten aidolla meiningillä kuin niin, että pelkkää lööperiä puhuen saisi jonkun lauman palvomaan ja vois sitten itseänsä kehua.

Nojuu...

Selvisi tuossa muutama päivä sitten sekin, että minullahan on synttärit. Jalkaprojekti on ollut niin massiivinen, että on päässyt tämmöinen unohtumaan. Ei ressin ressiä siitä, että vanhenee. ehkä nykyään stressaan vain kasassa pysymisen mahdottomuutta. Ja kun tohtori on kursinut kasaan niin keskittyminen toipumiseen on vienyt kaiken huomion. En varmaan vietä mitenkään ihmeellisemmin. Ehkä könkkään tätä kilometri tunnissa vauhdilla parille. Sen verran, että voisi pukeutua ja meikata. Sunnuntaina lupauduin 50-kahveille.

Pieni karikko tähän pätkään on mahtunut.  Yksi tuttu laittoi viestiä, että miksi emme enää juttele (???) Ihmettelin hieman tätä kysymystä, koska hän ei itsekkään ole ottanut yhteyttä. Hekin, jotka lupautuivat auttamaan leikkauksen jälkeen, ovat painuneet maan alle. Pari henkilöä ovat jeesanneet omaksikin ilokseen. Se on ihan riittävä, mutta ystäväkseni itsensä nimittänyt kysyy, miksi emme juttele enää. Olishan tuo ollut ihan mukavaa, jos olisi vointia viitsinyt ihan itse kysyä. Mutta toisaalta kaikki yhteydenotto yleensä on painottunut hänen pahan mielen puintiin ja hänen tukemiseen. Kun panacodia on pakko popsia 1-2kpl 3 kertaa päivässä kera vahvan buranan. Ja kun särkyineen olet täysin motitettu kotiisi ja korkeintaan korttelin sisään. Kun siinä kaikessa ns. kärsimyksessäs ja liiallisessa yksinolossa kaatuu menneisyys päälle, etkä meinaa saada sitä pahaa oloa pois..... Olen sitten pirun paska ollut taas kun en ole ymmärtänyt ottaa yhteyttä henkilöön, jolla aina kaikki on paskaa ja keskustelu menee loputtomaan lohduttamiseen ja zemppaamiseen. Aina ei vain viitsi saati tule ensimmäisenä mieleen. Iso sori.

Tadadaa... Viimeksi hihkuin kepittömästä roskien viemisestä. Jouduin vielä kepukoita kuitenkin käyttämään. Mutta nyt olen ollut kepitön muutaman päivän. Hidasta, mutta eteen päin. Välillä takapakkiakin, kun liikaa kävellessä sattuu niin perrrk..., mutta levon jälkeen taas hitaasti eteenpäin.

Toi on metka toi polvi. Tunteen voisi kuvailla vaikka niin, että kuvittele joustamatonta jeesusteippiä polven ympäri niin, että se ulottuu reilusti taipeen yli molempiin suuntiin. Siihen teippiin ihan pieniä rakoja niin, että kun liikutat jalkaa koukkuun ja suoraksi niin se teippi vetää sitä ihoa kivuliaasti repien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja sitten ajoittain sinne tiepin alle ilmestyy pieniä nastoja tai kovia riisinjyviä. Reisilihas tuntuu siltä, että se on jatkuvasti maitohapoilla. Niin tuolta se jotakuinkin tuntuu. Ainut vain, että minun "jesari" on nahan alla.

No se nyt toipuu aikansa, mutta tässä toipuessa tein hauskan huomion itsestäni. Minun on jo vuosia tehnyt mieli pukeutua naisellisemmin. No nyt on pakko pitää legginssejä, koska tiukat housut pahentaa paineen tunnetta polvessa. Farkut taas liian kovat haavan kohdalla. Leggarit ja tunika... Miksi en aiemmin ole näihin ihastunut. Näissä on ihan ältsin kiva olla. jos olisin ällikäs niin pidän tyylin.