Taidan toistaa itseäni, mutta tämä vuosi oli juurikin niin outo kuin tunne outoudesta uutena vuotena olikin.

Puolet oudosta vuodesta täytti oudoimmista oudoin tyyppi, jonka pipossa jo tavatessa luki Nutcase. Niin, siinähän se edessä jopa luki aivan selvästi vaan en uskonut vaan piti kokea. Ahdistusta tuohon aikaan riitti yllin kyllin, ellei jopa liikaa. Rivejä en arvottomaan tämän enempää tuhlaakkaan. Ei kannata.

Tänä vuonna on myös hajonnut normaalia enemmän kaikenlaista. Muutamat kengät, hella, jääkaappi, tiskikoneen luukun lukko, ompelukone.... Keittiön kaapinovi jäi käteen ja muutkin odottelevat uusimista. Onneksi kaiken voi korjata. Pikkuhiljaa. kumma kyllä, se mitä yritin itse hajoittaa, ei meinaa kadota sitten millään. Yritin sahata väärällä sahalla Ikean kirjahyllyä kappaleiksi. Eihän se minikokoisella rautasahalla onnistunut, joten tuossa se vielä kököttää. Joskus sen kadotan. Liian iso asuntooni. Mutta jotenkin se mitä tarvitsee, ilmestyy kuin itsestään eteeni. Kuten esimerkiksi ruokapöydän tuolit. Kannoin naapurilta pikkurahalla. Odottaa tosin maalaamista ja uusia päälisiä. Mutta juuri tuollaisia olen kaipaillutkin. Niittipistoolille töitä ja tekemisen iloa. Pelkällä kankaan vaihdolla saa sitten ilmettä muuteltua. Kivaa.

Uusia hankintoja on kanootti. Odottelen ensikesää ja toteutan retken jollekkin joelle lillumaan ja nautin vedestä ja luonnosta ihan omalla kuljetettavalla botskillani. Sitten täräytin normityylistäni poikkeavan puseron. Jäi tosin jo hieman isoksi. Sekin on hyvä juttu, että osa painostani on minut hyljännyt. Outoa on kuitenkin se, että, kun paino tipahti roimasti niin persuksen nahka roikkui rumasti. Nyt jumppaamalla ja pumppaamalla paino on pysynyt jotakuinkin samoissa, mutta persus on pyöristynyt ja muistuttaa taas sitä mitä pitääkin. Tosin ehdin jo pohtia sitäkin mahdollisuutta, että kunnonkohotusohjelmassa ylimääräinen tipahtaa ensin persukseen ja sitä kautta haihtuu pikkuhiljaa pois. Niinhän se muukin kulkee.

Toinen puoli vuodesta painottui potemiseen. Niska/selkä/olkapää-jumiutus kera armottoman hermosäryn on vienyt jo viisi kuukautta. Onnea on se, että kaikki muu on melko hyvällä mallilla paitsi selkä. Eilen meinasin jo iloita, ettei kipua ollut, mutta tänään riitti pelkästään tiskaaminen saamaan selän tuleen. Käden hermot kertoivat olemassaolostaan, mutta tunne ei onneksi jäänyt päälle. Onneksi alkuvuodesta pääsen lisätutkimuksiin, että mihin suuntaan tuon kanssa mennään. Vaikka olen tehnyt kohta pari kuukautta puolipäiväistä työpäivää, tuntuu, ettei selkä parane vaan pahenee. Vähän pelottavaa tulevaisuuden kannalta, mutta ei auta kuin elää sen kanssa päivä kerrallaan.

Ystäviä on tullut lisää ja jotkut läheisemmäksi. Olen saanut "siskon" ja olen sitä kautta noita menneisyyden peikkojakin saanut käsiteltyä. Joulu vietetään yhdessä ja jotenkin jo sellainen tunne, että meillä on mukavaa.

Syntymäpäiväni olivat yhtä oudot kuin ennenkin. Olin loistotuulella. Ja muillakin oli synttäreitä yhtäaikaa. Tulisi loisto ilta tavata tuttuja. Sovittiin P:n kanssa treffit ravintolaan ja sieltä menisimme sinne tänne. Oli kivaa pukeutua hyvään mieleen. Laittaa nättiä päälle.... ja kävellä vesisateessa. Ensimmäiseksi kun sisään pääsin, tuli puolituttu kysymään pöytäänsä. Kieltäydyin kohteliaasti ja sanoin odottavani ystävääni. Ai, nainen vai mies? Vastasin nainen, entinen työkaverini. Ai onko sinusta tullut siis lesbo...... niin kuettä mitäh... No eipä oo. En vain ällännyt tokaista takaisin,että mitä sekään naisseuraa pöytään sitten pyytää, jos miespuolisen kaverinsa kanssa siinä istuu... en ällänny.

Pari baaria myöhemmin olin tiskillä shoppailemassa. Eräs mies alkoi juttelemaan ja tämäkin keskustelu meni jotenkin näin: Mies: No hei! Mites on ilta mennyt ja mikäs se on tänne lennättänyt?

Minä: Kiitos kysymästä. Ollaan tässä ystäväni kanssa syntymäpäiviäni viettämässä? ( päivä oli 5.12)

Mies: Aijaa paljonkos täytät?

Minä:42

Mies: Ai minä olen 44, olemme samanikäisiä, missä kuussa olet syntynyt?

Minä: Hmmm Arvaappas jos tänään vietän synttäreitä heh heh.

Menin pöytääni ja eikös se hetken päästä tullut perästä. Juttelin kyllä jotain, mutta vähitellen kyllästyin, kun taas oli näitä, jotka eivät itse keksi puheenaiheita vaan jäävät roikkumaan. Osittain puhui "hymiöillä" eli kun kertoi olevan lapsia niin ilme esitti surullista hymiötä ja muusta muilla. Jotenkin kummallista. Tarjosi juoman ja sillä ikäänkuin oletti lunastaneensa sitten koko illaksi.Pummas tupakoita ja roikkui koko ajan perässä. Kysyin jossain vaiheessa, ettämahtaako olla naimisissa kun käyttäytyy jotenkin oudosti. Kuulemma kuukauden ollut vapaa 25 avioliittovuoden jälkeen. Jotenkin meni maku. Ihan kuin olisin jälleen kerran velvoitettu pönkittämään jonkun itsetuntoa. Ihan kuin olisin yhden juoman hintainen itsestään selvyys... ihankuin...äääh, mä en jaksa näitä. Olen itse työstänyt eroani neljä vuotta ja tunnen olevani nyt vihdoin ehjä. Ja valmis oikeaan parisuhteseen. Sellaiseen mikä ei vain vie vaan myös antaa jotain. Ihan jo henkiselläkin puolella. Nämä kaikki ovat olleet noita hetki sitten pois potkittuja, jotka eivät opettele itsestään mitään, kasva henkisesti vaan odottavat saavansa naisen samantien hoitaan maailmaansa. He olettavat, että valitsen tuon ja homma toimii. Ei, se ei vaan menen niin. Tarvitsisiko ylipäätään ikinä erota, jos kohtelisi kumppaniaan paremmin. Ei petä, osallistuisi jne jne jne jne. Ei kun nämä sankarit joihin törmään jatkuvasti, eivät laita tikkuakaan ristiin oman itsensä saati toisen takia vaan olettavat, että joku muu hoitaa hommat. Ja sitten se oma ego on niin vääristynyt, että pitävät itseään niin paljon parempana, että jos naama nyrjähtää tollasen vätyksen edessä niin he ovat samantien valmiita vaihtamaan tai kostavat jotenkin..... voi perk.....

Noniin palaampa tuohon iltaan. Toivotin herralle hyvät jatkot ja vaihdoin ravintolaa. Eikös se pentele tullut perässä. Eksytin kahteen otteeseen ja kun tuli taas perässä niin silloin nyrjähti. En sanonut enää kauniisti. Sanoin tulleeni viettämään syntymäpäiviäni, en hänen seuralaiseksi. Jos olen sanonut nätisti kahteen otteeseen, etten ole kiinnostunut ja kahdesti eksyttänyt niin koska ei mene perille niin sanon sitten rumasti. Kuinka halpana oikein minua pitää, että yhdellä siiderillä hänet majoittaisin (oli kuskin lähettänyt matkoihinsa). en nyt sentään rahaa pyydäkkään vaan edes aivoja ja jos ei niitä ole niin pakolla en kykene vihättymään jos ei ole mitään mistä kiinnostuisi. minulle kun ei tosiaan riitä että on pelkästään mies. Se yksinään ei ole mikään meriitti. Hänellä ei ollut yhtäkään kiinnostavaa puheenaihetta. Pelkkä oletus muutaman sananvaihdon jälkeen. Jos haluaa tarjota niin sitten tarjoaa, mutta se ei velvoita mihinkään. mutta kummasti olisin ollut hänelle loppuillan tupakat velkaa ja vieläpä juoman siellä kalliimmassa paikassa. Just. En muuten kustanna yhdellekkään yhtään mitään, jos ei ole sen arvoiseksi osoittautunut ja silloinkin annan mitä itse haluan, enkä mitä vaaditaan. Enkäpä muuten yhtäkään ruikutustakaan enää kuuntele.. on niin vähän rahaa jne... ei minullakaan raha puussa kasva. Jos ei omasta taloudestaan työssäkäyvät kykene pitämään huolta niin hankkikoot ammattiapua, mutta minun kukkarolle ykskään ei pääse. En ole heille mitään velkaa.....perk....Olen niiiin tolkuttoman kyllästynyt noihin reppanoihin. Täytyy kai ruveta mulkaseen pahemmin niin pysyvät loitolla.

Lähdin kotiin grillin kautta ja perään juoksi sellainen vähän pienempi ja nuorempi kloppi. Käveli yhtä matkaa ja jotain siinä höpisi ja kutsui kotiinsa juttelemaan.  Totesin kellon olevan lähempänä puolta viittä aamulla, etten todellakaan lähde kenenkään vieraan luokse. Poika seuras ja vonkas. Sitten aloin sillekkin ärähtämään, että miksi seuraa. Sanoin kerran etten tule. Pitäisi riittää. Alkoi mulle siinä sitten huutamaan, että olen outo ja vaikka mitä. Siis minä, joka mielestäni valitsi fiksummin kotinsa kuin jonkun täysin oudon jannun kodin. Se tyyppi seurasi alaovelle asti ja oli jo hieman pelottava. Siis voi hyvää päivää sentään. Jos joskus yksi outo suu kohdalle niin nyt tuli kolmen rypäs samalle illalle. Mitä ihmettä noiden päässä oikein liikkuu... oikeastaan en edes halua tietää. Näkevät naisen niin ensimmäinen oletus on, että se haluaa panna, muuta vartenhan nainen ei olekkaan. Jos liikauttaa itsensä ulos niin hakee vain panoseuraa, ei suinkaan tapaa ystäviään ei tuokin joutui yksin kotiin niin täytyy saada kotiinsa ettei se vaan muutu huonoksi ihmiseksi seksiseksiseksi...voi perk.... Sen pitää panna, koska se on siinä ja vain ja ainoastaan miestä varten. Jos ei onnistu niin se on sitten lesbo tai hullu taijotain.... Siis eikö noilla tosiaan liiku omien korvien välissä ikinä mitään.... Ei näköjään..... voi perk... se siitä illasta ja fiiliksistä sitten.

 

Yksi sellainen mukava outous tähän loppuvuoteen on mahtunut. Olen kuntouttanut kroppaani melko lahjakkaasti käymällä salilla vähintään kolme kertaa viikossa. Ilman joulukiireitä tai superkipua neljäkin kertaa. Olo on siitä kasvanut ja pikkuhiljaa saanut kädetkin hellästi mukaan. Nautin hyvästä olosta ja välillä päässäni on kajahdellut kotimatkalla "Sinut haluan vain"- kappale. Ajattelin ensin, että se tulee vain siitä hyvästä olosta muuten vain, kunnes älläsin yhdistää yhteen salilla kävijään. En oikeastaan ole mitenkään ihmeellisemmin aiemmin kiinnittänyt sen erikoisempaa huomiota kyseiseen kaveriin, kunnes sain kohteliaan ovenavauksen ja katseen silmiin. Ja taas alkoi rallatus soimaan kuin napista painaen. Huomasin, että hetkonen... tuo rallatus alkaa aina kun näen tän tyypin ja melko usein lähdemme yhtäaikaa ulos.

Meni varmaan pari viikkoa kun en nähnytkään. Kävin itse melko erilaisiin ja erikoisiin aikoihin jumppailemassa. Viimeviikolla kävinkin sitten illemmalla. Töiden jälkeen selkään sattui niin paljon, että oli ensin pakko lepuuttaa. Kun nikamat antoivat periksi niin zupzup tossut kuljettivat kohti nykyistä toista olohuonettani. Kappas vaan tuo herra oli samaan aikaan paikalla. Huomasi minut ja tuijotti silmiin. Aina joka kerta kohdatessa. Milloin puhui puhelimessa tai ei niin aina kun jompikumpi kulki ohi niin syvätoljotusta. Sinänsä kiva ettei katsonut päästä varpaisiin vaan silmiin. Kun ensimmäisen kerran katseet kohtasi niin huomasin kasvoilla käväisevän hymyn.

En tiedä onko sattumaa, mutta jotenkin tuntui, että kun hän poistui aiemmin pukkariin ja itsekkin olin lähdössä niin ihan kuin olisi penkonut kenkätelineellä kamppeitaan ikäänkuin odottaakseen. Voi olla, että kuvittelen, mutta jotenkin aina kummasti ollaan samaan aikaan ovella. Tajusin, että näin on käynyt useasti ennenkin. Se mitä olen kuitenkin ihmetellyt tässä syvätuijottelussa, ettei hän ole tervehtinyt. Ei moikannut, nyökännyt päätään, ei mitään. Pohdin työkavereidenkin voimin asiaa, että mahtaako hän odottaa, että tervehdin koska olen tuttu naama, mutta miksi hän itse ei sitten tervehdi, jos tällaista odottaa. Hassua.

Noh kolme päivää toljotellessa ja kerran ns. yhteisen kauppareissun jälkeen tein sitten aloitteen. Tohootin hiet päälle ja olin sessioni jälkeen venyttelemässä. Tämä kaverus teki lähtöä ja moikaili tuttujaan. Käveli sitten ohi ja katse taas tiukasti silmiin napitettuna. Rohkaisimpa mieleni ja reippaalla äänellä heitin moimoit. Ilme oli aidosti ilahtunut ja vaikka menin myöhemmin pukkariin niin peräkanaa totuttuun tapaan ovesta ulos. Harmillisesti puhui puhelimessa, mutta päluili menoani kuitenkin. En tiedä hänestä mitään, onko vapaa vai varattu ja miksi niin kovasti silmiin katselee? Mutta se on melko varmaa, että uusi tuttavuus todennäköisesti tulee kuntosalin kautta olipa status sitten mikä tahansa. ajattelin meinaan pokkana käyttää tapausta hyväkseni ainakin omiin tarkoituksiini... juu silleen härskisti... mutta vienokainosti. Eräs laite on kiinnostanut, mutta minulla on jotenkin todella korkea kynnys mennä yksin sitä kokeilemaan. Koska tuo tuntuu monen kanssa juttelevan niin miksipä en joskus kysäisisi, että voisiko hieman enuvoa ja sen verran katsoa, että teen oikein. Kunhan selkä antaa periksi.

Ai miksikö en sitten itse ole aiemmin tervehtinyt... hmmm... Varmaan ehkä siksi, että toikin tyyppi "asuu" siellä. Jotenkin koen itseni niin noviisiksi tuolla, että olen pitänyt näitä timmejä trimmejä ihmisiä ihan omassa lokerossaan. Sellaisessa, johon en tunne kuuluvani. Jotenkin on tuntunut myös hassulta, että tämmöinen itsensä melkoisen hyvään kuosiin itsensä trimmannut on ylipäätään huomannut tämmöisen "kaukanatäydellisestäkropasta"-ihmisen. Olen usein myös niin keskittynyt siihen omaan touhuamiseeni, etten oikeastaan ole juurikaan kiinnittänyt huomiota kuin puolituttuihin naamoihin ja erääseen pappaan jonka kanssa ihmeteltiin kuntopyörän säätöjä. Niin ja ehkä tosiaan siksi, että olen jollain lailla ns. uutena odottanut sitä tervehdystä sieltä, kenen "olohuonetta" käytän. joku outo ajatus kai tämäkin.

No oli miten oli, mutta mukavaa särmää tähän touhuun kuitenkin tuli. Sielä kaupassa rupesi vaan hymyilyttämään kun näin, mitä takissa luki. Champion. Vuosi alkoi nutcasen eli hullun tahtiin ja silti tästäkin vuodesta selviydyin loppujen lopuksi voittajana.

Vaikka taloudellisesti ensivuosi kuulostaa arveluttavalta niin ensivuodesta on mukava kutina. Jos ei muuten niin ainakin itsensä kanssa. Jotenkin sellainen täydellinen olo kivusta huolimatta. Elämääni otan vain niitä, jotka tukee sitähyvää oloa ja jos johonkin taas törmään, joka yrittää sitä hyvää oloa tuhota mitenkään niin saa melko nopeasti lähdön. Enää en jää roikkumaan... koska kuspäät tuskin muuttuu vaikka kuinka odottelis.