Työnsankari (tai sählääjä. Mistä suunnasta ikinä sitten mulkaisee) on niin onnellinen sateesta. Ei pitäisi valittaa kesällä kuumuudesta, mutta on se vain fakta, että liian kuuma keli imuroi mehut veks. Eilen raahauduin kotiin taistellen nukahtamista vastaan. Tänään onen viileässä myhäillyt tätä työviikkoa kestävän vielä kolme kankeaa aamuherätystä ja sitten vihdoinkin ... AAAAH!

Kesä meinasi alkaa pienellä katastrofilla. Juhannusviikon maanantaina menin aamulla töihin. Leikattu jalka tuntui kamalan kipeältä. Pistin kivun pyöräilyn piikkiin. Sitä kun ei malta pikkulenkkejä painella vaan huristelin sunnuntaina taas kolmisen tuntia. Valittelin jalkaa aamukahviin asti ja kun tauko loppui ja aloin kävelemään takaisin sorvin ääreen paukkui polvitaipeessa ja jalka kieltäytyi yksinkertaisesti kulkemasta metriäkään. Klinkkailin asemiin, mutta oli pakko poistua lääkärin. Lääkäristä oli pakko tulla kotiin taksilla, koska jalka yksinkertaisesti ei toiminut. Se ei ojentunut ja kipu oli sietämätöntä. Mitä hittoa tapahtui, kun en sitä murjonut edes mihinkään. Loppuviikko saikkua ja lääkäri määräsi lepoa. 

Seuraavana päivänä polvi oli niin turvonnut ja pohje ja reisi tulessa, että oli pakko mennä uudelleen lääkäriin, joka määräsi vielä illaksi ultraan. Suljettaisiin mahdollinen tulppa pois, jos mahdollista. Ultrassa lääkäri numero 3  totesi polvitaipeessa paukahtaneen kystan ja polven ympärillä hurja määrä nestettä. Se oli sinänsä hupaisa reissu, kun pötköttelin pedillä kyljelleni ja kuuntelin, kun tämä lääkäri taisteli puhelimessa lupaa poistaa nesteen. Sopimukset ovat sopimuksia ja niitä kuuliaisesti noudatamme. Puhelun jälkeen lekuri rötkötti tuolillaan ja minä edelleen röhnötin pedillä ja juttelimme sopimuksista ja jalasta ihan kuin säästä tai juustonvalmistuksen hienouksista. Rento reissu, kun ei mitään vakavaa ollut. 

Paluumatkalla ajauduin "Pakohuone"-pelin reaaliversioon. Hyppäsin Matinkylässä metroon ja poistuin fiksusti Tapiolassa vaihtaakseni bussiin. Tapiola on iso arvoitus. En tiedä kuka nuo opasteet on suunnitellut, mutta olisi loogista, että jos kuljet vaikkapa liukuportaita niin vastakkaisella seinällä olisi opaste, minne mennä. Jos etsit bussilaituria niin vieläkin hauskempaa olisi, että jossain kohtaa olisi opaste, että mitä busseja mihinkin suuntaan lähtisi miltäkin laiturilta. Vaan ei, koska Tapiola.Seurasin kylttejä bussilaiturille kunnes reitti ikäänkuin katosi. Edessä ulko-ovi. Jaa, mihis sitten menis kun opaste aiemmin näytti tänne ja tästä pääseekin vain ulos. Edessä pelkkiä portaita, juu ei kiitos. Pettyneenä käännyin ja olin menossa sinne mistä tulikin, kunnes uteliaisuuttani kurkkasin liukuportaiden viereen. Kapeahkolle käytävälle. Kappas, tarpeeksi kuin kurkkasi niin löytyi jatko-opasteet bussilaiturille. Woppee! löysin sinne vaan olin sittenkin väärällä puolella. Seuraavaksi oli ratkaistava, miten päästä toiselle puolelle. Katujen välissä kun oli aita ja suojatietä ei näy. Avulias henkilö opasti nousemaan kerroksen ylös. Vaeltamaan halki ostarin, lukuportaat alas ja olisin perillä. Kun olin raahannut kipeää raajaani niin vihdoin löysin opasteen ja aikataulut busseille. Laituri viis. Pääsin vitos-oven kohdalle vaan sepäs ei auennutkaan. Bussini törrötti ikkunan takana. Kysyin taas ohikulkijalta, että miten tuohon bussiin mahtais päästä. Avulias henkilö alkoi neuvomaan, että liukuportaat ylös, ostarin läpi ja alas. No ei per voi pitää paikkaansa, kun justiinsa tulin sieltä ja bussi on tällä puolella. heti tuossa ikkunan takana laiturilla viis niin kuin pitääkin. ÖÖ.. no kokeile toista ovea. Rohkeasti tuuppasin laituri kutosen ovea ja luojan kiitos päästi mut ulos. Könkkäsin bussiin. Pääsin kotiin. Voitin!

Seuraavana päivänä taapersin jälleen lääkäriin, joka poisti nesteen polvesta ja pääsin kävelemään taas jotenkuten paremmin. Juhannuksena se oli vielä kipeä ja on vieläkin, mutta alkaa pärjäämään.

 

Juhannustaikaa. 

En muista milloin viimeksi olisi ollut Juhannuksena näin lämmin. En muista sitäkään, milloin viimeksi olisin uinut Juhannuksena neljänä päivänä ja monta kertaa. Enkä muista milloin viimeksi olisin ollut niin hyvässä seurassa, ettei tarvinnut ressata sitten yhtään. Vuokrasin kolmen kaveruksen kanssa pikkuruisen kesämökin tunnin ajomatkan päästä. Pariskunta A ja H nukkuivat mökissä ja mnä ja vanhempi herra V, jota kutsun välillä nuorisoksi itseni mukaan lukien nukuimme teltassa. tarkeni hyvin ja en muuten muista sitäkään, milloin olen teltassa nukkunut viimeksi.

Meillä kaikilla on jotain vaivoja. Lonkkavikaa, polvipaskuutta, syöpähoidoista toipumista.... Kukaan kuitenkaan ei ollut kellekkään rasite. Ja tässä joukkiossa sai olla täysin oma itsensä. Kukaan ei arvostellut, ei sättinyt, Ei riidellyt menojuomaa ottaessaan, ei nostanut itseään kenenkään yläpuolelle. Ei minkäänlaista jännitettä mistään. 

Jopa korona-asiat unohtuivat täydellisesti. Syötiin enemmän kuin hyvin ja uin ja uin ja uin. Paikka oli kuvan kaunis ja vaikka oli helle niin oli melko miellyttävää istuskella varjossakin. Ongin yhden pikkuruisen särjen. Luin puoli sivua kirjaa ja nukahdin päikkäreille. V:n kanssa tehtiin tutkimusmatka soutuveneellä kuvankauniille joelle ja kuvasin varmastikkin puolibiljoonaa epätarkkaa kuvaa lumpeenkukista.

En muista milloin olisin ollut näin rentoutunut juhannuksesta. Joskus nuorena ja pari mukavaa jussia takana , mutta tämä oli hyvä muistutus siitä, että täytyy välillä lähteä edes hitusen kauemmaksi. Kiva juttu on se, että loma on vasta tulossa ja puolessa välissä retkeilen itsekseni pariksi päiväksi sisämaahan.

 

Maistiaisia loma-aktiviteetestä.

Uskaltauduin maauimalaan sunnuntaina. Kipeä jalka sai kyytiä vesijuoksussa. Reisilihas oli niin jäykkä, että tunuti melkeimpä repeävän koukistuksesta. Sitkeästi kuitenkin rullailin ees taas ja pikkuhiljaa paikat pehmenivät kivuttomammaksi. Ei se ihme ole, että on kipeä, kun töissä sellainen 17 000 askelta on aika normaalia. Toipuvalla tapauksella ehkä vielä liikaa päivittäin turvakengillä betonilattialla. Sekin reissu oli kuitenkin kultaa. Toivottavasti kelit sallii polskuttelua enemmänkin.

UUh. Kolme aikaista aamuherätystä ja vihdoin pääsee keskittymään itseensä ja kisuliiniin. Katteus on muuten taas osoittanut kummallisen ymmärtämisen meininkiä. Olen pohtinut ikivanhan raapimispuuhökkelin poistamista. Hankkisin tilalle pienemmän kalun kyseiseen toimintaan. Kissani ei ole juurikaan häkkyrää käyttänyt. Ennen kuin nyt, kun sille juttelin suunnitelmastani. Samantien se on ottanut tavaksi pötköttää tai oikeastaan roikkua puolinukuksissa raapimishäkkysän kapeimmalla kohdalla. Eli empä nyt sitten sisustele tätä asiaa vielä.

Oih, vielä kolme aamuherätystä....oih!