No niinhän siinä kävi, että sain kunnon riidan aikaiseksi. Tavallaan kyllä syystä ja tavallaan ei. Pienestä tahattomasta lipsahduksesta sain yllättävät mittasuhteet saavuttaneet pultit. Yllätyin itsekkin omia reaktioita. En siis ole heittänyt mitään, enkä ketään. Mutta se tekstaritulva minkä sain aikaiseksi on melkoinen.

Huomasin sellaisen kumman jutun, että kiukkuan juuri niin kauan kun siihen ei vastata. Tai siis vastataan, mutta siis se suullinen keskustelu taitaa olla kuitenkin se paras keino ratkoa asioita. Tekstissä äänensävyt puuttuu ja eleet ja ilmeet, joten lukija lukee tekstin oman kokemuksensa ja maailmankatsomuksensa kautta. 

Onkohan edellisen maailman puhumattomuus kasvattanut itsestäni loputtoman jankkaajan. Olen aina riidellyt itsekseni. Olen sitten riidellyt itseni väsyksiin. Pääsisköhän kuulija helpommalla kun avaisi suunsa ja nostaisi kissan pöydälle.

No riita alkoi siis tahattomasta vahingosta, mutta se ryöpäytti vanhaa räkää eteeni. Ehkä se oli häneltä tarpeetonkin kommentointi aiheeseen liittyen. Mutta vaikka olikin, niin oli kiukkuni kohteelle tarpeettoman kova. En haluaisi toisen niskaan kaataa noita menneisyyden kökköjä, mutten oikein voi sille määrälle mitään, mitä olen saanut.Ja niitä pulpahtaa. Jostain syystä kertoessani äidistäni, pillahdin ensimmäisen kerran itkuun kenenkään edessä. Äidistä olen kertonut yleensä niin, että se on vain ollut pakollinen ajanjakso elämässäni. Kuuluen tarinaan.

Ehkä olisi syytä jutella jollekkin viisaammalle.

Onni on kuitenkin siinä, että olen tosiaan tavannut aarteen. Asiat otettiin esille ja keskusteltiin. Molemmat tunnistimme ongelmat itsessämme ja tilanteessa ja jotenkin hienointa oli mielestäni se, että toinen uskalsi kertoa minulle missä voisin itsekin vähän kehittää itseäni. Ja ne omat juttuni olivat sellaisia, missä itsekkin myönnän, että pitäisi yrittää kasvaa. Hän myönsi vauhtimme olevan hurja ja jotenkin päästiin siihen lopputulokseen, ettei ihan helpolla lopeteta.

Onni on siinäkin, että pystyin hänelle kertomaan ne oikeat tuntemukset. Se meinaan on ihan käsittämätön fiilis, kun kaiken sen välinpitämättömyyden, hyväksikäytön, pettämisen ja muun oudon jälkeen joku ihan oikeasti pitää musta noin paljon. Ja näyttää vieläpä niin voimakkaasti, etten enää uskalla uskoa todeksi. Ja sitten idiootti pelkään koko ajan joksikin suureksi kusetukseksi. Siinä onkin paljon opittavaa, että uskon jonkun hyvyyteen. Tai, että olisin tosiaan onneni ansainnut.

Toi oli kuitenkin varmaan kaikessa kaoottisuudessaan järkevin keskustelu ikinä kenenkään miehen kanssa. Rakentava ja se kertoo toisestakin paljon, että pelissä on tosiaan suuria tunteita, joita ei hevillä romukoppaan heitetä. Toivottavasti ei ajattele huomenna toisin.

Jospa tän alkuräjähdyksen kaikki muodot olisi pääpiirteittäin tässä ja tosiaan itse oppisin hieman hillitsemään luulojani. Ja toinen kertomaan selkokielellä asioitaan. ( Paitti että hän on edelleenkin mies ja tiedän olevan melko haastavaa. Tässä kohtaa opettelen paljon kärsivällisyyttä) Toisaalta tuon keskustelun jälkeen sain jonkin käsittämättömän luoton tuohon ihmiseen. Taisi tulla tarpeeseen.

Ja huomenna salille, jos se piristäisi. Harrasteet on vähän kärsinyt ja olen huomannut, että liikunta tosiaan sopii mun mielelle. Sohvalla voin huonosti.