Pari viikkoa tässä on pompsahtanutkin ilman mitään tarinoita. En ole oikeastaan ehtinyt ja eilen, kun olisi hieman aikaa ollut niin fiilis yleiseen jorinaan oli himppa verran kateissa.

Noh, mutta... jonkin verran itseään olalle taputtamisen aiheita on ollut siinä mielessä, että olen ollut reipas. Olen välillä fillaroinut joko töihin tai töistä takaisin.. Kerran kokeilin iltavuorossa ajaa molempiin suuntiin, mutta se fyysisen työpäivän päätteeksi tuntui jotenkin tylsältä. Ja yöllä on melko pimeää ilman kunnollisia valoja. 

Koomisuutta pyöräilyyn tuotti hetki liikennevaloissa. Olin polkemassa töihin päin ja juutuin pyöräilijöiden sumaan ja odottelimme porukalla valojen vaihtumista. Minä tällä kolmivaihteisella, korilla varustetulla sunnuntaiajeluun enemmänkin soveltuvalla katselin muita. Itsellä melko normaalit, tavalliset vaatteet ja halpis pyöräilykypärä päässä. Muilla oli viimoisen päälle vermeet hanskoista lähtien. Aurinkolasitkin viimeisintä aerodynaamista tekniikkaa hipoen ja pyörät taatusti biljoonan vuoden insinöörien aatteiden tulosta. Noh ryhmä toljotti robottimaisesti eteenpäin, keskittyen pinkaisemaan varmastikkin tarkkaanlaskettuun kulutus/vauhti/hyöty/haitta-vauhtiinsa. Siis jollaintapaa niin hiotun näköistä meininkiä, että pisti jo kyseenalaistamaan toiminnan nautittavuutta. Noh mutta... Kun siinä aikamme törötettiin ja huomasin ties kuinka monennen kerran jo valojen vaihtuvan niin päätin hilautua jonon hänniltä keulille ja painaa sitä nappia. Jotenkin vieläkin harmittaa etten ääneen sanonut, koska tilaisuus oli letkautukselle, että eipä siinä tarvita viimeisen päälle varustellun miesryhmän etenemiseen kuin vähemmän varustellumpi naikkonen.  Tyydyin kuitenkin vain puistelemaan päätä ja tämä robottiryhmä pääsi jatkamaan matkaa.

Ärräpäitä aiheutti junalakko. Sinänsä kyllä kannatin lakkoa. Ihan ok, mutta se aiheutti idioottimaisen päätöksen pyöräillä aamulla töihin. Ei sovi minulle. Ensinnäkin jouduin heräämään puolituntia aikaisemmin. En osaa aamulla syödä ja tungin väkisin banaanin naamariin. Nukuin alle kolme tuntia, kun stressasin, että heräänkö ja kerkeänkö. Pukeuduin liian köykäisesti 4 asteen lämpötilaan. Kuvittelin ilman olevan lämpöisempi ja meinasin pärjätä yksien kamppeiden raahaamisella.Pääsin perille ja pääsin sieltä poiskin, mutta aamun harmoonisuuden puutteessa olin niin pirun pahalla tuulella koko päivän. Palatessa juutuin jokaikiseen liikennevaloon ja kerran äkkijarrutuksenkin jouduin tekemään. Mutisin hieman kovaäänisemmin ääneen, että p...e joka h....n valoissa joutuu roikkumaan!!! Haluan kotiin, enkä kökkiä täällä s... aaaaaargh! Varmaankin väsymys ja helkatinmoinen pissahätä. Tankoraivoainesta kuitenkin.

Vähillä unilla ei kannata tehdä mitään. Jotenkin koko loppuviikon oli elimistö huonovointinen. Töissäkin totuttuun tapaan nestehukan rajamailla. Liikunta on kivaa, kun sen voi suorittaa omilla ehdoilla ja omalla akataululla.

Pärräilin ärriä vielä perjantainakin tälle junan henkilökunnalle tarkistaessaan lippua. Mokoma junailuexpertti kun on niin nasevasti hommannut bingolaitteen kesälomilla ja arpoo aamuisin laituria. Ja kansa juoksee rappusia eestaas vain koska se jostakusta on niin hulvattoman tärkeetä....mur mur. Kanssamatkustajilla taisi kuitenkin olla hauskaa ilmeistä päätellen, kun availin sanavarastojani kyseisestä aamujumpasta. En kuitenkaan viitsinyt poikaparkaa kiusata lakkoaiheisella kokopäiväjumppatarinalla sillä hän olisi melko varmasti poistanut itsensä, kuormittanut terapian tarpeessa kaverinsa ja koko Suomi olisi mennyt sekaisin.

Tulipas sitten kuitenkin lauantai ja loma. Mukava lauantai olikin. Pääsin liikkeelle autokyydin muodossa. Tälläkin kertaa Porvooseen, Loviisaan ja kävimme Kotkassakin. Kaipa noita treffeiksi voisi kutsua ja nyt marisematta mistään täytyy sanoa, että oli nastaa, mukavaa ja harmitonta. Johtunee suurimmalta osalta ehkä siitä, että olen kerran elämässä kohdannut jollain lailla kaltaiseni. Yhtä kroppaongelmainen kuin minä (hermoiltiin molemmat tasaiseen tahtiin). Tukkavalittaja kuin minäkin. Yhtä kova juttelemaan kuin minäkin. Mutta kas kummaa sai suunvuoron silleen sopivasti kuitenkin molemmat. Laaja juttuaihevarasto yms yms. Niitä harvoja hetkiä kun voi rehellisesti sanoa, että pystyi olemaan ihan oma itsensä ilman, että siitä kukaan muu rasittuu. Kaiken kruunasi paras pizza, mitä olen ikänään syönyt. Paikka oli Erkan Kotkassa. Sen päälle zuppailua Sapokassa kiroillen, että oi miksi oi miksi en ottanut kameraa mukaan. Noh olisin varmaan jumiutunut siihen silloin, että ehkä ihan hyvä. Pikkaisen kyldyyria patsastelun muodossa. Nähtiin trombi ja upea auringonlasku. Vaikken silti ole hullaantunut (en oikein uskalla enää herkästi siihen fiilikseen heittäytyä) niin tällaisen kaverin kanssa olisi mukavaa viettää enemmänkin aikaa. eihän sitä ikuna tiedä.

Kamera on ollut hetken jäissä näiden työmatkajumppapärinöiden takia, mutta ehkäpä se tässä taas lutviutuu omiin kohtiinsa, kunhan loma etenee.