Olen välillä tuhlannut ajatuksia yksinäisyyteen ja perintöihin. Mitä jätän sukulaispojilleni, kun minusta aika jättää? Pohdin, että heille pitäisi jostain velvollisuudesta jättää ilman muuta jotain. Ajatus alkoi muhimaan, kun vihdoin ja viimein sain aikaiseksi tilata taulun omista kuvistani. Päädyin mäntymetsään, jonka olen ottanut pari vuotta sitten Tallinnassa. Kun taulu tuli niin kesti hetken ennen kuin edes uskalsin avata paketin. Entä jos se menikin pieleen? Olisi liian tumma tai jotain. En itse ole arvostanut luontokuviani juuri ollenkaan. Puut ovat puita, heinät heiniä ja kukat kukkia. Kun kuvissa on ihminen niin siitä tulee heti paljon mielenkiintoisempi. Halusin taulun ja noista miljoonasta kuvasta oli aika haasteellista valita yksi, mikä sopisi kotiini. Päädyin mäntymetsään. 

Avasin varovaisesti teipit ja käänsin pahvirasian kannen auki. Taulu oli väärinpäin ja otin vielä hieman aikaa. Kun vihdoin käänsin kuvan niin hihkaisin onnesta. se oli onnistunut. Kuva, jossa oikeasti kaikkien oppien mukaan on asioita pielessä. Kuva on otettu keskellä päivää auringon paisteessa. Siihen kellon aikaan, milloin varjot eivät luo mielenkiintoa. Etummaisten puiden takana heinä on valosta liian kirkas ja  hieman hajoaa. Takana syvempää metsää. Nuo virheet luovat kuitenkin hieman maalauksellisuutta. Jotain taikaa siinä on, koska kuvaa katsoessa tulen hyvälle tuulelle.

Aloin miettimään, että, jos keräilisin omia tuotoksiani omaksi ilokseni niin mitä niille mahtaa tapahtua, kun minusta aika jättää. Mietin, että jättäisinkö jonkinlaisen testamentin toiveen kanssa, etteivät heittäisi noita ainakaan roskiin. Siitä sain ajatuksen, että voisin silloin tällöin hankkia jotain keräilyjuttuja, millä arvo kasvaa. Sitten tietenkin voisin jättää ihan raakaa rahaa. Mutta oikeastaan miksi? Heräsin ajatukseen, että miksi minun pitäisi oikeastaan murehtia mitä jätän perinnöksi kolmelle pojalle, joista yksikään ei ole nähnyt vaivaa kysyä kertaakaan, että mitä minulle kuuluu? Lähettelin aikoinaan joululahjoja, muttei niistä jaksettu ilmoittaa edes, että on tullut perille. Ei korttiakaan.. Jotenkin kuivui se lahjojen lähettely täysin.

Hylkäsin siis raha-ajatuksen. Kulutan kaiken, mitä kerkeän ja pidän huolen vain, että itse pärjään. Keräilen jokain joskus ja toivon, että edes joku taulu merkkaa jotain. Aihe kuitenkin lipsahti mustan huumorin puolelle, kun työkaverini kertoi naapurinsa kupsahtaneen ja hän löytyi hajun perusteella. Aloin pohtimaan, että mitä ihmettä niille tavaroilleni mahtaa tapahtua, jos kupsahtaisin vanhuuttani ja kukaan ei ajoissa huomaa. Menisivätkö ne käyttökelvottomiksi liuetessani hajujen kera pitkin kämppää. Siten testamenttiä lukiessaan dollarin kuvat silmissä toteaisin, että " Rakkaat veljen pojat! odottaessa teitä kahville niin päätin lakata odottamasta ja matkustin maailman ääriin ja pistin ranttaliksi. Ruoka oli hyvää ja hauskuutta riitti. Kiitos siis itselleni. Jätän teille kuitenkin kaiken irtaimistoni aj viimeisenä toiveena toivon, että ette hävitä mitään vaan säilytätte muistona minusta. P.S. Hajuja voi yrittää karkoittaa ruokasoodalla. Martat ainakin suosittelee :). Taulujen pinttyneitten pintojen alla on oikeasti kuva.... ainakin ollut."  

Mistä ihmeestä muuten kumpuaa halu jättää jotain vaikkei ole omia lapsia?