Vielä viikko ja vihdoin pääsen aloittamaan uutta eloa uusin maisemin. Pääsen tutkailemaan itse Espoota helpommin alueilla, jotka eivät ole entuudestaan tuttuja. Olen innoissani muutosta. Helpottunutkin. Aika näillä kulmilla tosiaan päättyy. 

Muutin tänne eksäni mukana. Hänen lapsuus maisemiin. Olen seurannut Leppävaaran kasvua peltomaisemista täyteen rakennetuksi "suurpikkukaupungiksi" kaupungin sisällä. Kesti monen monta vuotta, ennen kuin aloin edes viihtymään Leppävaarassa. En kokenut paikkaa omaksi. Eron jälkeen aloin pikkuhiljaa tutustumaan paikkoihin paremmin ja olin jonkin aikaa hullaantunutkin. Onhan täällä palvelut ja luonto lähellä. Mutta sitten ihmisiä tulikin liikaa ja alue on aika böbivaltaista. Aloin väsähtämään. Ja tosiaan asunto alkaa rapistumaan silmissä. Tarkalleen ottaen 18 vuotta näitä kulmia. Heippa vaan! Tervetuloa uudet näkymät.

Hassu fiilis muutenkin. Ihan kuin vaihtaisin koko elämän johonkin muuhun. Höhlä ajatus, koska kuljen itse itseni mukana siihen uuteen. Kuitenkin sellainen helpottunut ja positiivinen tunnelma kaikin tavoin. 

Kaikista hassuinta on sellainen, että negatiiviset sukulaiset poistuivat tänä vuonna maailmastani. En aio pitää yhteyttä, koska he ovat niin sekaisin. Yhdistävä tekijä taitaa olla alkoholi. Osaksi kai heidän menneisyys. Huomasin, että olen ollut heille vain henkilö, johon oksentaa pahan olon ja pettymykset. Kaikki ovat olleet katkeria jostain. Eniten kai isäni koulutuksesta. Minä olen sitten läsnä olevana saanut kaikken sen katkeruuden niskaani. Oiva kohde. Heiltä kaikilta on myös puuttunut sellainen kiintymyksen tunne kohtaani. Sellainen, mikä on ollut heitä kohtaan. Että on osa perhettä ja sukulainen, tärkeä. Tutustumalla historiaan on helpopmi käsittää nykyisyyttä. Kaikkea ei kuitenkaan ole pakko sietää, varsinkin, jos eivät osaa käyttäytyä. Sitä sonnan määrää mitä olen ottanut vastaan ja tyhjästä... Ei kiitos enää.

Olen yrittänyt käsitellä äitisuhdettanikin vuosien varrella. Pitänyt itseäni huonona ihmisenä, koska en ole kelvannut hänellekkään. Nyt tapahtui kuitenkin pieni ihmeen poikanen. Olemme alkaneet pitämään äitini siskon kanssa yhteyttä. Vaihdoimme pikakuulumiset muutama vuosi sitten. Jotenkin se sitten vain jäi kiireitten jalkoihin. Nyt olemme pitäneet yhteyttä toista viikkoa tiiviimmin ja eilen juteltiin puhelimessa.

Ihana tunne, että hän on aidosti kiinnostunut ja ollut kauhean surullinen, että yhteys katkesi aikanaan. Hän oli saanut oman osansa äidin käsittämättömästä käytöksestä ja juttelu avasi aika paljon asioita. Tunnistin saman tunteen, kuinka sisaruksen lapset ovat tärkeitä vaikkei heitä näkisikään.Tunnistin sen saman tunteen, kun halu on ollut tuntea läheisyyttä sisareen, mutta on suljettu pois. Ja ilman järjellistä syytä. Elämä on ihmeellistä. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Jos kolme poistui niin sain yhden tilalle ja mukavan. Se riittää.

Voi kun matkustaminen olisi mahdollista niin kävisin näitä sukulaisia moikkaamassa.