Jeejee. Hilpaisin tänään etanavauhdilla, mutta ihan omin jaloin ilman keppejä, viemässä roskat. 

Pikkuhiljaa vaiko isohiljaa, mutta parantuminen etenee. Vaikka millimetri kerrallaan. 

Parin päivän sisäilmailu pakottaa tänään vielä ulkoilemaan. Ajattelin jättää kepit kotiin ja kiertää pari taloa. Juu. Otan alun rauhallisesti. Täytyy keskittyä siihen, ettei onnu. 

Pari päivää on tullut rötjättyä pakollisia jumppia lukuunottamatta kotona. Jotenkin olen ollut ihan mahdottoman väsynyt. Ihmekkö tuo, kun joka päivälle oli ramppaamisohjelmaa. Lääkekuurit alkoivat rassaamaan ja haavanhoito-ongelmat aiheuttivat stressiä.

Maanantaina kävin siis fyssarilla. Tiistaina menin poistattamaan loput tikit. Haava ei ollut vieläkään kiinni ja terveydenhoitaja pyysi lääkäriä katsomaan. Hitto vie se lääkäri tuli suoraan toisen potilaan luota. On avannut vähintäänkin kaksi ovea. Tuli tutkimaan haavaani ja tunki pesemättömät, desinfioimattomat, kumihanskattomat näppinsä haavaani. Olin kauhuissani ja  haukoin henkee, että meneekö sinne nyt lisää bakteereita. Ronkki sitä haavaa ja totesi, että tulehtunut on ja määräsi antibiootit. Sitten vähän tympeenä totes, että mun pitäisi olla leikkaavalle taholle yhteydessä eikä tänne. Terkka vähän puolusteli, että tässä oli tikinpoistosta kyse ja haava ei ollut kiinni. Noh terkka loi sitten hieman lisää huolta, että kyllä mun kannattaa heti soittaa hussiin, että miten tämän haavan kanssa nyt edetään. 

Sain sellaisen käsityksen, että nyt on tosi kyseessä ja kappas vaan olisi mentävä hussiin taksilla. 60-70e naps. Soitin vielä terkalle jälkikäteen, että onko se haava tosiaan niin vaarallinen, että mun on heti mentävä vai voisinko matkustaa seuraavana päivänä bussilla. Sovimme, että odotan pari päivää antibiootteineni ja menen sitten myöhemmin.

Noh... Parin päivän päästä haava oli mielestäni punaisempi ja kello oli kahdeksan illalla. Ei helkkari. En mä voi alkaa odottelemaan, että irtooko toi jalka kokonaan ja soitin taksin ja menin päivystykseen. Päivystyksessä lekuri katsoi, etti haavassa ole mitään vikaa. Se on ihan normaali siihen nähden, että sijatsee suoraan polven päällä ja paraneen näin ollen hitaammin liikkeistä johtuen. Ruma siitä kuulemma tulee, muttei huolta. Antibiootit ovat täysin turhia. Tuleppa sitten uudelleen, kun se koko polvi on ihan pnainen ja valuu ja kuume nousee yms yms. Ok. Taksi alle ja hurauttelin kotiin euron kuvat siintäen silmieni ohitse. 

Sinänsä se ei ollut turha reissu, että sain mielenrauhan ja nukuin ensimmäise kerran kuukauteen kunnolla. Sitä vain ihmettelen, kuinka erilaisia ohjeita ja reagointeja tämä koipi on tuottanut. Kun sairaalasta olin lähdössä leikkauksen jälkeen olin nelisen haavanhoito-ohjetta rikkaampi. Pähkäilin huonetoverillekkin, että kuinkahan tätä nyt oikeasti kuuluisi hoitaa, kun yksi sanoi, että heti voi suihkuttaa, kun kotia pääsen. Toinen sanoi, että siteitä ei ainakaan kahteen päivään saa ottaa pois ja kolmas oli sitä mieltä, että kolmeen päivään ei saa kastella. Juuri kun pähkäilyni sain päätökseen, tuli hoitaja ja kertoi vielä uuden version hoito-ohjeista. Sitten tikinpoiston yhteydessä ensimmäisellä kerralla yksi lekuri totesi vuolaasti vuotavasta haavasta, että ei huolta, hyvin menee ja toisella kerralla vähän tihkuvasta toi koipi oli suurinpiirtein amputoitavassa kunnossa. Toisin sanoen, että älä tänne tule näyttämään vaan hae hoitovastuu muualta.

Noh .. nyt tämän viikon olen hoidelut ihan omilla ohjeillani ja haava on niukinnaukin kiinni. Pirun kipeä se on. 

Jumppailua juu ja käppäilyä. Käväisin perjantaina katsomassa Pete Poskiparran esitystä ja parin tunnin istuminen oli kyllä tuskallista. Meinasin, että käväisen samalla ihmisten ilmoilla nauttimassa lasillisen, mutten sitten jaksanutkaan. Loppuviikonloppu on mennytkin lepäillessä. Jotenkin ei mitään isompaa vain yksinkertaisesti jaksa. Kepukoita olen pikkuhiljaa unohdellut paitsi aamuisin.

Se mentalisti oliaikas magee. Esitystä paransi viielä kotona katsotut klipit, joissa samoissa tempuissa esim korttien sijainnit olivat eri kuin esityksessä ja silti meni nappiin. Eli ei ole järjestetty juttu. Kai..

Voi jummi kun ei jaksaisi odottaa, että jaksaisi kävellä jonnekkin näyttelyyn. Saisi sielun ruokaa. Ja kroppa kaipaisi ihan kunnollista ulkoilulenkkiä. Vielä ne tlee, kun malttaa odottaa....

Olisi viikko sairaslomaa jäljellä. Tällä paranemisvauhdilla se ei ihan taida riittää. mutta tusskin kuukautta anna odottaa..