Oma kroppa on metka tutkimuskohde siihen, miten se reagoi eriasteisiin stressitiloihin.

Olen oppinut huomaamaan, että kroppani reagoi melkoisen erilailla erilaisiin stressitiloihin. Reagointeja on joka lähtöön. Nuorempana jollain lailla kesti ehkä enemmän. Nyt vanhempana ...tai oikeastaan just nyt havahduin huomaamaan, että ehkä kroppaa kannattaa tosiaan kuunnella vähän enemmän tajutakseen, ettei kaikki ole niin kuin pitää ja minkä eteen kannattaa enempiä vaivaa nähdä.

Aikanaan stressitila isäni sairaudesta paukautti selän. Kaipa se vaiva sattui kohdalle auttamaan siinä asiassa, että pystyin sairaslomallani ne viimeiset viikot olemaan toisessa kaupungissa.

Vuosia jatkunut väsymystila näkyi suurenakin painonnousuna. Tietty oman osansa teki liikkumattomuus. kun ei enää jaksanut kuin sen välttämättömimmän. Sitä ei ensin huomannutkaan muuten kuin väsymyksenä ja tympääntymisenä. Mutta kun näin itsestäni erään valokuvan niin havahduin. Pääni oli kuin pallo. Olin aivan turvoksissa.

Eron jälkeen turvotus alkoi tasaantumaan ja innostuin kävelylenkeistä. Ennen se autoilun helppous teki myös sen, ettei osannut kunnolla hahmottaa matkojen mittasuhteita. Pikkuhiljaa kortteli kerrallaan aloitin tutkailemaan ympäristöä. Vain huomatakseni, että joka paikkaan pääsee yllättävän helposti ja kätevästi myös ilman autoa. Moni paikka olikin yllättävän lähellä. Nykyään kymmenen kilsaa ei ole matka eikä mikään kävellä ja fillarilla jopa liian lyhyt.

Väsymys jatkui kuitenkin aika pitkään. Ns. toipuminen. Olin aika paljon kipeänä. Kuumeessa. Kaipa se on kehon oma tapa hakea lepoa. Pari-kolme vuotta siinä meni. Välillä mieli oli uusistakin pettymyksistä sen verran matalalla, että keho hakeutui jonkinaikaa niin paljon viihteelle, että elintapa alkoi näyttää uudelleen, ettei ihan terveimmästä päästä sekään tapa elää ole.

Kun sitten välillä niitä innostuksen hetkiäkin on ollut. Niin ne perhoset kutittivat vatsanpohjaa herättäen jännityksen niin, että meinasi yrjö lentää. Silloin kun oli vielä naiivi ja suht kokematon niin tunne oli mukava. Mitä enemmän on silmille saanut ja outoutta kohdannut niin se sama yrjörefleksi ei ole kauhean kaukana, mutta eri syystä. Enemmänkin pelosta, että jee, kivaa varmasti on, mutta mihinkähän tämäkin päättyy... o´ou uskaltaako katsoa eteenpäin.

Viime vuonna stressitila tiputti jonkin verran painoa. Söin aika huonosti. Kun ei ollut hyvä olla niin entinen ahdistukseen mässäily kääntyikin syömisen pakottamiseen. Laihtuessa nahka roikkui, varmaan vähän vieläkin.Väsymys nosti päätään, mutta muu aktiviteetti sai onneksi keskittymään muuhunkin. Elpymään pikkuhiljaa. Kokemus oli ollut melkoisen nujertava.

Vuoden alussa aloin väsymään yksinäisyyteen. Ikään kuin merkitys asioiden tekemiseen alkoi hiipua. Pääni oli kuitenkin jollain lailla kirkas. Se on niin mieletön ero siinäkin. Kun on sellainen seesteinen olo. Elämisessä ja touhuamisessa hyvä rytmi niin ajatuksetkin ovat kokonaisvaltaisesti mukana. Vuoden alussa oli siis muuten ihan passelia, mutta kaipas jotain muutosta.

Nyt tämä viimeisin stressin aiheuttaja sai niin perhoset, kuin jännitysyrjöt, naurun kemiat, uusien asioiden jännittävyyden aiheuttamaan hurjaa tyytyväisyyttä. Tosin suhteellisen lyhyessä ajassa olen ollut kuin vuoristoradassa. Alkuhuuman jälkeen.... siis sinne asti kunnes tän kaverin entinen elämä sai tietää, että tosissaan ollaan niin sen jälkeen alkoi vaihteeksi se tressihärö. Yhtäkkiä sellaisen iloisemman pyörityksen jälkeen kun onkin yhtäkkiä tilassa, josta et tiedä, mihin suuntaan on menossa ja huomaa olevansa sidottukkin henkilöön, jota tapaa harvoin niin mulla alkoi sellainenkin outo oireyhtymä iskemään, että toinen kainalo vuoti.

Kainalo valui melkein kaksi kuukautta. Samalla pää alkoi olla kuin suttukasa... sitten tulikin vähän pelottavampi oire. Sain kivuttoman migreenikohtauksen. Takana oli useampi huonommin nukuttu yö ja yhtäkkiä töitä tehdessä näkökentän toinen puoli meni puuroksi. Vähän kuin olisi spektrikuplia lätkitty vasemmalle puolelle silmiä. Eipä auttanut kuin mennä pomon juttusille, jonka toinen puoli naamasta moninkertaistui näkökentässä, että nyt on jotain pelottavammin vialla, että on varmaan syytä mennä ensiapuun varmuuden vuoksi.

Sielläpä sitten istuin tipassa kolmisen tuntia. Monta päivää huimasi.

Pää itsessään on ollut kuin Haminan kaupunki. Minua on huimannut sen kohtauksen jälkeen pari viikkoa. Jos vähänkin asettui paremmaksi niin esimerkiksi eräs päivä, kun tätä edellistä "adonista" odottelin sovittua yhteistä päivää viettämään ja päivä alkoi vasta kuudelta niin olin taas ohareitten pelossa käynyt niin ylikierroksilla, että kun sitten vihdoin touhusimme erään projektin kimpussa niin oli pakko huilaa pyörryttävää oloa vähän väliä.

Sitten tapahtuikin ihmeitä....

Sitten vihdoin viimeinen pisara koitti tähän viime aikaiseen stressinaiheuttajaan... olin toki pyytänyt hieman selkeyttä kuvioihin ihan nätistikkin. Mutta niin se taitaa olla, että asiat halutaan viedä kierrellen ja kaarrellen kiukkupisteeseen kun ei ole miestä asioista puhua.

Kummallinen touhu sai päätöksensä niin olinkin aivan tajuttoman väsynyt. Huomasin taas ihan järkevästi kuitenkin syöden, että ei pysty oikein tarttumaan mihinkään. Alakulo on jotain pökerryttävää. Meni viikko ja repäisin itseni kyläilemään. Kävin ystävän luona tostaina. Perjantaina olinkin jo sen verran energisempi, että päätin pakottaa itseni ulkoilemaan. Nuo tutut maisemat eivät houkutelleet ja muistin Hernesaaren rannan. Viime vuonna kun paikka avattiin niin piti siellä käväistä. En saanut aikaiseksi. Nyt päätin sitten toteuttaa ja samalla viettää nostalgista kävelypäivää alueella, jossa olen asunut.

Käväisin ostamassa ensin kukkia parvekkeelle piristämään ja sitten lähtisin. Vaatevalinta kyllä mietitytti sillä kainalo valui niin, että kylki oli aivan märkä. Jotenkin se hikikin haisi oudolle suihkusta huolimatta ja jalat. Harvemmin löyhkää, mutta nyt hengittelin viikon aika aromikasta sukkahikeäni. Olen joskus stressihiestä kuullut, mutta itselleni tämäkin niin kuin migreenikohtaus oli uutta.

Matkustin busseilla varmaankin sen puolitoista tuntia määränpäähän. Jäin vielä aiemmin poiskin, että saan kunnon kävelylenkin aikaiseksi. Kun pääsin rantaan niin ihan uskomaton tunne on se, että pelkästään meren näkeminen ja se tuuli tuntui tuulettavan pääkoppani. Ihan kuin se pitkään jatkunut pyörrytys olisi huuhtoutunut pois. Hymy tuli väkisinkin. Sain vielä seuraksi vanhoja tuttuja. Se retki oli todella piristävä.

Kun vihdoin olin lähdössä takaisin päin ja kävelin junalle niin sain päähänpiston. Käydäkkö tätä kummaa suhdekokeilua näkemässä matkan varrella työpaikallaan vai en. Päätin mennä pohtimaan asiaa vielä läheiseen karaoke baariin. Pohdin parin siiderin verran ja melkein päätin olla menemättäkin.

Ajattelin kuitenkin näin. Käyn kurkkaamassa ikäänkuin sivullisen silmin, että mikä tämä ihminen on ollut, tutkien mitä tuntisin. Ostin juoman ja istahdin kuuntelemaan artistia. Huomasin tän hemmon heti. Sanaakaan ei vaihdettu. Moikkasi kyllä, mutten itse tainnut tehdä sitäkään. Huomasin vaan etten tunne tuota ihmistä kohtaan enää yhtään mitään. Ihmistä, joka ensin sai pääni pyörälle ja kun sai avautumaan ja antautumaan täysillä päättikin sitten jättää mut yksin odottelemaan yhteisiä hetkiä siksi aikaa kun vietti aikaa entisen perheensä kanssa. Ylläpiti kuitenkin suhdetta ja mua kiinni paljon viestein. Kun harvoin näimme niin rakkaudestakin puhuttiin. Tuo ihminen kuitenkin alkoi valehtelemaan ja menetti luottamuksen. Se harhaanjohtaminen aiheuttikin sitten enemmän kuin kukaan arvaakaan ja se iso kysymysmerkki vei jo hittovie mut tiputukseen. Eihän toi tervettä enää ole...

Kuuntelin soittavalta artistilta muutaman kappaleen (sanoitukset osuvat niin täydellisesti koko juttuun) ja päätin poistua. Kävin kuitenkin halaamassa ja kiitin.

Kun menin kotiin niin olo oli helpottunut. Kun aamulla heräsin niin kainaloni oli lakannut vuotamasta. Hymyilin aamulla riippumatossa juoden kahvia tajuten, että kesä on vielä aluillaan. Kävin vaakalla, turvotus oli poissa. Pääni on kirkas. Mua ei huimaa. Käväisin yhdellä tutulla päivällä ja illemmalla toisella. Tämä illemman tuttavuus, naapurini, on kokenut myös olevansa yksinäinen viimeaikoina. Sovittiin, että joku ilta grillataan makkaraa ja nautitaan kesästä.

 

Joteski nyt vaan on pakko alkaa tajuamaan itsekin vihdoin se seikka, että kun jokin juttu alkaa tuntumaan ahdistavalta niin käänny pois. Mitä enemmän annan itseäni pompottaa sen enemmän stressaan. Ja menee vielä terveys. Tuota visiittiä en kadu yhtään. Se oli oikeastaan järkevääkin. Itseni kannalta. Ei muuta kuin kesää odottelemaan mitä tuo tullessaan. Toivotaan nyt taas vaikka tämä toive alkaa vähän väsyttämäänkin jo, mutta jotain hyvää.

Järkevämpää on kuitenkin, että jää katsomaan pitempään vain positiivisuutta tuovia ihmisiä. He, jotka välineellistävät toiset ihmiset, odottavat, että olen vain heidän tarpeisiinsa antamatta itsestään mitään, eivät ole itseni arvoisia.