Eräs tapahtuma jonka olen aika näppärästi yrittänyt ohittaa, pompsahti mieleeni kun oli ystäväni kanssa puhetta pitopalveluista. Oikeastaan tuohon otsikkoon liittyy monta muutakin tarinaa, mutta tähän mahtuu vai pari.

Muutin siis aikanaan tätini luokse. Hänellä oli kahvila ja taisi olla lottovoitto kun sai suhteellisen edullisen työntekijän käyttöönsä. Tätini oli sinänsä aivan loistavalla huumorintajulla varustettu tapaus. Ainakin sanavalmiutta löytyi vaivatta. muutenkin sellainen pohjimmiltaan perusjärkevän ajatusmaailman omaava. Kuitenkin tuo kuningas alkoholi ja tietynlainen masennus ja katkeruus vaikutti melko paljon ja tällaisen persoonan kanssa asuminen oli melko haastavaa. Tajusin myöhemmin, ettei tätini ihan terve ollut. En kuitenkaan voi syyttää itseäni siitä, etten saanut häntä ohjattua hoitoon tai muuta. Se olisi ollut mahdotonta, koska minulla ikäeroon nähden ei voinut olla minkäänlaista viisasta ajatusta. Tämmöinen kuvaus tuli muutaman kerran silmille kun yritin auttaa. Enkä välttämättä olisi osannut edes arvioida, että hän olisi apua tarvinnut. Siinä kohtaa ajattelin hänen olevan vain ajoittain v-mäinen.

Tiemme erosivat jossain vaiheessa, kun sain kuin sainkin edullisen asunnon vuokrattua ja muutin muualle. Vuodet vieri ja maailma muuttui ja kahvilakin oli lopettanut toimintansa aikapäivää sitten. Sain eräänä päivänä soiton tädiltäni, että kiinnostaisiko tulla keikkahommana tiskaamaan kun ystävättärensä veljellä on syntymäpäivät ja on melko suuret juhlat. No mikäpäs siinä, vaikka olinkin vakituisessa työssä niin ainahan voi keikan silloin tällöin heittää. Olinhan monta vuotta tehnyt kyseisen alan hommia niin tiskaaminen oli ainakin helpoimmasta päästä. Kun menin paikan päälle niin voi jösses. Taisin olla sen keittiön ainoa aivo paikalla. Ystävykset riitelivät koko ajan ovet paukkuen. Tätini koristeli kananmunia mätitahnalla, eikä siitäkään tahtonut tulla mitään kun "kädet on niin kipeät", "jalat on niin kipeät", "kaikki on niin kipeää". Parhaat sanat tuossa biisissä on silloin kun alkaa saarna, kun on niin ja niin hyvä itse siinä ja tässä ja on tehnyt niin ja niin paljon töitä ja te nykyajan nuoret ette pysty mihinkään.... Tämä veisuun lomassa huulet kostutettiin boolilla, koska pitihän tätini saada joku kiintiödrinkki sille päivälle.

Kun olin hommani hoitanut ja sovitut tuntini olivat loppusuoralla, tuli päivänsankari kiittelemään hyvin tehdystä työstä ja maksamaan palkkani. Sain melkoisen ruhtinaalliset tipit, mistä olin tosi iloinen. Herra totesikin, että oli sivusta seurannut työskentelyäni ja oli ollut todella tyytyväinen. Olin ottanut ohjat käsiini ja tein hätätapauksessa kaikkea muutakin. Oikeastaan tätinikin hommat. Kysyi numeroani, että jos kiinnostaa keikkailu hänen pitopalvelussaan. Olin enemmän kuin otettu. Koskaan ei kuitenkaan soittoa tullut ja epäilen, että tädilläni oli osuutta asiaan. Hän oli niin pirun katkera siitä, että sain tippiäkin vaikka hän oli sentään tehnyt juhlia varten niin ja niin paljon töitä. Ja siivosi vielä jälkiäkin... Tosin vasta herättyään hirveässä krapulassa pöydän alta. Taisi työkutsut ja komennukset kaatua siihen.

Pidin kyllä yhteyttä tätiini, mutta hieman harvemmin. Tunsin joka kerta kun näimme niskoillani vihaa ja katkeruutta, kun minua ei pystynyt enää hyödyntämään. Ja mokomat olimme hankkineet exän kanssa omaisuutta kesämökin ja omakotitalon muodossa. Oli tietenkin aivan käsittämätön vääryys, että olin saanut "ilmaisena lahjana" talon. Lahjaksi, vaikka kuinka yritin selittää, että perskarvatkin ovat panttina pankille. Tädilleni pankkilaina vastasi lottovoittoa eli ilmaista liikkuvaa rahaa. Ja oli katkera kun tästä suuresta "voitosta" ei hänelle herunut latinlatia vaikka niin kovin oli rahat loppu koko ajan.

Tämä ystävätär oli kyllä tosi outo ja veti pohjat outoudelle ja ahneudelle. Mutta onhan se totta, että ihminen joka on hyödyntänyt ystäviään ja sukulaisiaan. On vippaillut ja kiukutellut päälle, on ollut katkera jos joku jotain on saanut itse aikaiseksi vaan ei ole häntä siitä palkinnut. Niin on siis totta, että tällainen ennen pitkää menettää näitä oikeita ystäviään, mistä pitäisi pitää kiinni kynsin ja hampain. Jäljelle jää nämä kummajaiset, todelliset haaskalinnut joita et uskoisi oikeasti näkevän.

Tätini sairastui siis syöpään. Mikä oli pitkään jo odotettavissakin. Olin pelännyt tätini sairastuvan jo kahvilanpitovuosinaan joten tauti ei nytkään tullut yllätyksenä. Tavoilleen uskollisena pummasi rahaa viellä kuolinvuoteellakin. Jotenkin suhteemme oli niin monimutkainen, että siinä oli melkoisen paljon läpikäytävää. Olisi varmaan vieläkin, kun välillä muistot pulpahtaa ja aiheuttaa hyvän kiukun. Oli hänessä paljon hyvääkin, mutta noita kummallisuuksia on niin paljon, että vie kauan aikaa, ennen kuin ne hyvät asiat peittoaa huonot. Ja jotenkin kuin pisteenä iin päälle oli poismenon jälkimainingit oma lukunsa.

Eräänä kauniina talvisena yönä tätini sitten nukkui pois. Normimuodollisuuksien jälkeen seuravana päivänä nuorin tätini pyysi henkiseksi tuekseen käymään kanssaan asunnolla. Nyt kun hän olisi kaupungissa, niin voisimme käydä katsomassa tarvittavia papereita. Onneksi olin mukana sillä oli jotenkin todella kornia, että tämä edesmenneen tätini ystävä oli kylässä naapuriasunnossa, jossa oli siis avain tätini huoneistoon. Kaverukset hyökkäsivät paikalle ja alkoivat vaatimaan kellarikerroksessa sijaitsevaan ylimääräiseen koppiin pääsyä. Sillä heidän sejasetavara on jäänyt koppiin, eikä ole avaimia. Yritimme monta kertaa nätisti kertoa, että jos niitä tavaroita tutkitaan vähän myöhemmin, että tulimme juuri töistä ja aiomme syödä hieman jotain ja henkäistä hetki ja sitten katsoa, että mitä papereita tarvitsemme ja mistä ne löydämme. Ei kelvannut vastaus, ei vaikka todettiin sekin, että saavat tavaransa kun jättävät listan ja tuntomerkit vaikka lapulle.

Jotenkin tuosta röyhkeydestä alkoi pinna palaa ja lupauduin lähteä alas rouvien kanssa. Jos niistä sitten pääsisi eroon. Ihmeen paljon trafiikkia siellä kellarissa juuri sinä päivänä olikin, kun oli talonmiestä ja koirankusettajaa ja ties mitä naapuria. Ensitöikseen talonmies tai mikä lie ihminen olikaan, tomeraan ellei jopa töykeään sävyyn alkoi komentamaan, että vara-avain tuohon koppiin täytyy välittömästi käydä teettämässä. jos tulipalo syttyy niin heidän pitää päästä sinne koppiin. Jaa kappas kun olen ymmärtänyt, että jos tulipalo syttyy niin rakennuksesta täytyy poistua välittömästi, eikä mennä mitään kellarikoppeja tonkimaan. Tyydyin kuitenkin vain toteamaan, että tätini kuoli eilen joten eiköhän se koppi tyhjene kokonaan ja avaimet palaudu. Teettää sitten itse niin monta avainta kun tahtoo. Noin sadasosasekunnin näin naisen silmissä pienen leiskahduksen.... ihan kuin olisi hetkeksi tajunnut itsekkin kuinka töykeä oli. Mutisi hetken päästä hampaiden välistä tympääntyneellä äänellä pakollisen "otan osaa".

Moni on varmaan nähnyt esim. koiran tärisevän innosta kun se odottaa, että joku heittää sille kepin. Tai yli innokkaan lapsen joka on saamassa jotain kivaa, eikä malta odottaa. Nämä... tässä kohtaa jo kolme tai neljä naista melkein täristen odottivat oven aukaisua kuin aarrearkun avaamista. En ollut itse koskaan huoneessa käynyt, enkä tiennyt mitä odottaa.  Yhtäkkiä minut tuupattiin johonkin kopin nurkkaan ja ne muijat alkoivat tavaroita penkomaan niin, että höyry nousi. En ole koskaan käynyt Stockmannin hulluilla päivillä, mutta juuri sillä hetkellä olo tuntui siltä. Odottelin hetken ja huomasin, että huone oli aivan tupaten täynnä tavaraa. Oli huonekalua ja vaatetta, astiaa, kangasta, verhoa, kippoa, kappoa. Jätesäkettäin vaatteita. Hetken kun penkoivat ns. omiatavaroitaan niin totesin, että tältä päivältä saa luvan riittää. Nyt en jaksa tässä kököttää ja katsoa kun haaskalinnut penkovat saalistaan. Hittovie tätini kuoli eilen. Jotain kunnioitusta hemmetti sentään. Pyysin naisia poistumaan ja menin takaisin tätini asuntoon.

Olin juuri kertomassa tästä kaoottisesta tilanteesta kun ovikello soi. Taas tämä ystävätär tuli naapurin kanssa ja alkoi taas höpisemään niitä näitä. En edes muista mitä. Molemmat, tätini ja minä katsoimme hiljaa suut auki kun tämä ns ystävätär papatti jotain ja availi kaappeja ja tonki vaatteita ja tutki keittiön kaappeja. Kun katsoin nuorempaa tätiäni, joka oli melko lähellä romahtamista, jokaei koskaan sano kellekkään poikkipuolista sanaa vaikka syytäkin olisi. Sitten otin ohjat käsiini ja sanoin tomerasti, että nyt riittää. Haluamme olla hetken rauhassa. Pyydän poistumaan paikalta. Olemme tulleet suoraan töistä ja olemme väsyneitä ja haluamme viettää hiljaisen hetken tädin muistolle. Nyt ulos. Tämä ihana ystävätär loukkaantui niin kovasti, ettei hautajaisissakaan tervehtinyt.

Mikä ihmisiä oikeasti vaivaa. Oli ihminen eläessään millainen tahansa niin ei pitäisi surevien omaisten niskaan kuppiaan kaataa. Voisi edes yrittää olla hieman hienotunteisempi. Jos vara-avain kyseiseen kellarikoppi/varastohuoneeseen olisi ollut niin koko talo olisi varmaankin käynyt tyhjentämässä sen. Eikös tuossa joku lakikin rikkoutunut kun nämä naiset iski kyntensä kuolinpesään. En niistä tavaroista välitä. Palauttelimme joitakin, mitä tiedettiin minnekkin kuuluvan. Ei kaikki olisi mahtunut minnekkään. Mutta tapa ja se vihamielisyys mitä kohtasin on aivan käsittämätöntä. En ole ikinä tehnyt tai sanonut noista kellekkään mitään pahaa. En ennen kuin pyysin poistumaan, että saisimme edes jonkinlaisen rauhan surra omaistamme. Mutta täytyy sanoa, että tämä oli yksi niistä oudoista asioista elämässäni mitä olen kokenut. Toivottavasti en koskaan enää. Ja toivon, että tämä "ystävätär" joka myöhemmin tuli niin kovin loukkaantuneen näköisenä vastaan kantaen täpötäysiä kassejaan autolle, ymmärtäisi käyttäytyneensä itse väärin.

Toisen ihmisen kunnioittaminen on hmiskunnalla vielä lapsen kengissä. Paljon olisi vielä opittavaa.