Olin jo mennyt nukkumaan. En saanutkaan unta. Olen ollut tänään taas levoton. Oikeastaan levottoman ja flegmaattisen välimaastossa. Sellainen saamaton, mutta ajatuksia liikaa. Päätin tulla tänne vuodattamaan erään kauhuajatuksen...Toivottavasti en aiheuta pahaa mieltä kellekkään, mutta tiedän, että kirjoittaminen vois ehkä tähän fiilikseen auttaa.

Usein tapetilla on eläkeiän nosto. Monesti kurjina päivinä lasketaan, että montako vuotta töitä täytyy vielä tehdä. Mutta nyt paukahti päähän hieman liian ahdistava ajatus... Pohdin, että olenkohan 70 vuotiaana vuoteenomana jossain odottelemassa parempia aikoja kuten liian moni mummo tänä päivänä. No jos olen niin sille ei voi mitään, mutta odotanko sitä päivää yksin 29 vuotta. Vielä pelottavampi ajatus kuin maata punkan pohjalla.

Joitakin ystäviä minulla on, mutta huomasin, että useinmiten olen kuitenkin yksin. Jos menen liikenteeseen viihteelle niin menen yleensä yksin. Kotona olen jo kyllästymiseen asti jutellut kissoille vailla aikuista ihmistä. Töissä höpöttäisin, mutta eivät taida jaksaa kuunnella. Yleensä kaverit muutenkin ovat kauempana joiden kanssa voisi jotain aktiviteettejä tehdä.

Toisaalta tämä on nyt sellainen hillitön yksinäisyyden ryöpsähdys ehkä siksi kun täytän taas vuosia ja koskaan ei ole sellaista kaveripiiriä kasautunut, että voisimme tosiaan juhlia synttäreitä. Kokoontua milloin mistäkin syystä jne. Tässä mielessä olen syntynyt niin totaalisen väärään elämään kun sellaista ryhmää palavasti olen aina kaivannut, muttei sellaista koskaan ole ollut.

Eron jälkeen muutama uusi tuttava tuli kuvioihin ja vanhoja on mennyt, mutta nyt on ne uudetkin aiheuttaneet ihmetystä. Jotenkin on vain niin vaikeaa pitää sellaisista kavereista kiinni, jotka joko haluavat hyötyä tai eivät muuten vain piittaa tuon taivaallista. Saattaa ensin sopia jotain ja sitten jättää odottelemaan siihen asti kunnes itse olen kysynyt, että peruuntuiko joku... joo peruuntu. Jos olen vain hyödyksi tai ihansama niin ei kai minun pakko ole sellaisia kavereita pitkään katsella. Ja on tosiaan ollut niitäkin jotka ovat seurani kelpuuttaneet ilmeisesti vain näyttääkseen itse paremmalta. Luottamus on kuitenkin rikkoontunut melko helpostikkin. Ihmiset taitaa olla aika kylmiä nykyään..kin. Ja niihin aina ja vaan törmäilen.

 

Suurin syy tämänpäiväiseen ahdistukseen taitaa olla taas näissä deittailuasioissa.

Olin viikko sitten liikenteessä. Yksin niin kuin yleensäkkin. Päätin mennä kuuntelemaan musiikkia. Oli ihan hyvä bändi tiedossa. Pöytääni istahti pariskunta ja tulimme tosi hyvin juttuun. No joo, ilmeiseti liiankin hyvin,koska mies kysyi, että voisinko olla kaverina facebookissa. Juu käyhän se, mutta vain jos tämä nainenkin on.Hänen kanssaanhan me juteltiinkin. daah. No mukavaa oli kuitenkin, mutta jatkoin matkaa muualle. Taas tuli uusia tuttavuuksia. En muista miten se juttu luistikin, mutta eräs nainen oli omilla ensitreffeillään ja aloimme juttelemaan.Se mies vähän niinkuin unohtui. Kyllä se mukana kulki, mutta päätettiin mennä tanssimaankin. Myöhemmin kiitteli tämä nainen, että kun harvoin minnekkään pääsee niin oli kyllä ihan ratkiriemukkaan hauskaa. Kiva juttu.

Noh kävelin sitten hyvillä mielin kotiin ja sain päähäni ajatuksen, että, jos olen seuraksi kelvannut ja hauskuuttanut pariskuntia niin miks ei mulle vois jo löytyä ihan omaakin seuraa. Kuningasajatuksen seurauksena otin siinä juhlahumuisena itsestäni muutaman valokuvan. Keräsin jokusen vanhemmankin kuvan ja nakkasin jollain superin pätevällä tekstillä Tinderiin. Kello tais olla viisaat viis aamulla. Lätkin varmuuden vuoksi joitakin kuvia hyväksyen (ennen kuin nukahdin) sillä ajatuksella, että tuskin omat kuvani tuottaa tulosta. Ei kai kukaan voi virnuilevaa umpitunnelissa olevaa ilmestystä ottaa tosissaan. Aika haastavaa ainakin.

Matcheja sateli sunnuntaina kuitenkin tiuhaan tahtiin. Hmmm. Mitähän kaikkia päätelmiä tästäkin voisi saada aikaiseksi.

Tällä kertaa kuitenkin miehet olivat aktiivisia ottamaan ihan yhteyttäkin.

Tosin melko nopeasti jo toisessa viestissä tuli suoria ehdotuksia vaakamamboiluun. Yhdeltä herralta tuli niin monena eri versiona ehdotuksensa, että kyseenalaistin hieman hänen mainostamaansa sanavalmiutta. Valmiit sanat ja paljon, tosin yhdelle aiheelle. No joo, kai se sitten sitä on.

Sunnuntai meni potiessa. Kärsivä ruumiini onneksi kuitenkin muisti, että hauskaa on ollut. Vastailin viesteihin nokosten välissä. Oikeastaan oli ihan hyvä tila tollaiseen chattailyyn, kun nukahteli välillä. Ei mennyt heti pinna. Sitten tuli jossain vaiheessa sellainen "mätsi", jolla luki profiilissaan ihmettelyä, että miksi aina miehen kuuluisi aloite tehdä. Ja vaati rohkeutta naisilta. Osa-aika feministinä, en edes vaivautunut esittelemään itseäni vaan urputin tekstiä. Mihin miehen aloitekyky on kadonnnut. Evoluutioon eksynyt vai?

Jotenkin juttu alkoi kuitenkin luistaa. Tunnustin olleeni viihteellä ja potevani ohutta oloa. Välillä jatkoin unia ja sitten juttu taas välissä jatkui. Päästiin niinkin pitkälle, että numerot vaihtui. Nyt aioin kuitenkin pitää siitä kiinni, että en kaikkea tee vaan haluan itsekkin tuntea sen kiinnostuksen. Kaksi päivää sain odotellakkin. Sitten ajattelin, että olkoot, kokeilen vielä vaikka viestillä. Sieltä tuli suurinpiirtein soittopyyntö, vaikka oli kiireinen, joten ajattelin, että antaa olla. Hiivatti pitäkööt kiinni aloitekyvynpuutteestaan. En ala pelleilemään. Seuraavana päivänä sitten soitti. Jonkun aikaa juteltiin ja selvisi, että toisessa päässä on mutkattoman kuuloinen, ehkä sellainen viikari menijä. Kaikin puolin kuitenkin positiivinen ylläri. en taistele vastaankaan. Ollaan vaihdettu viestejä puolin ja toisin.Työajat antavat omat haasteensa tapaamiseen. Mutta nyt on mennyt viikko ja kaipaisin jo luvattua päivää mikä sopisi.

Tänään oikeastaan ensimmäisen kerran tuli sellainen pelko ja epäilys, että onkohan kaikki taas turhaa. Onko tämä ihminen sittenkin vaikka varattu ja itseään viihdyttääkseen pelleilee? Kaikenlaista tulee mieleen ja minulla kun tuppaa olemaan tuuria sen suhteen, että saan kerättyä pettymyksiä toisensa perään. Nyt kun jotenkin tuntuisi vilpittömältä viestien ja puhelun jälkeen niin silti ihan älytön pelko on taas, että joudunko pettymään.

En pelkää sitä, että näkiessä kemiat ei kohtaakkaan vaan sitä, että oottelen taas turhaan.Vedätetään, että joojoo ja taustalla on kuitenkin vaimot ja lapset jne. Mikä näköjään on aika yleistä noilla saiteilla. Annetaan ymmärtää ja sitten kun pitäisi näyttäytyä niin vetäydytään. Ihan uskomaton fiilis kun toi olo tuli niin vahvana. Olin lenkillä kävelemässä ja aloin melkein itkemään ajatusta, että joudun taas pettymään, ettei minua taaskaan haluta nähdä. Näitä on ollut liikaa. On vaikeaa odottaa ja samalla ylläpitää innostusta jos innostus muuttuu odottaessa peloksi. Pitkään aikaan ei sitä kiinnostuksen fiilistä ole ollut ja sydän on hieman alkanut hyrisemään innosta. En varmaankaan kestä, jos se revitään taas irti, paloitellaan, tallotaan ja tuikataan tuleen. Oikeastaan edes miksi, kun en kellekkään mitään pahaa ole tehnyt. Joka kerta, kun ne sydämen rippeet on kerännyt kasaan, koonnut uudelleen ja asettanut paikalleen niin aina sieltä vähän on kadonnut.

Ei tässä taida voida kuin odottaa ja toivoa, että kaveri on yhtä fiksu kuin kuulostaakin. Ei tässä naimisiin tarttis mennä kun kahvikin riittäisi. Pääsis edes sinne. Jokainen viestikin saa hymyilemään kuin idiootti ja kauhuskenaario nostaa päätään. Ihan karmeeta kidutusta.

Sieltä tinderistä häippäsin viikolla. Taisi tulla ennätys, en edes viikkoa jaksanut kattella niitä viestejä. Meni hermo viimeistään siinä kohtaa kun viestitin töistä lähtiessä yhden järjenjättiläisen kanssa, joka ei millään meinannut ymmärtää, että olen työmatkalla kävellen ja junalla, että kirjoittaminen on hankalaa kun yhteydetkin voi mennä poikki.Ja akku oli lopussa. Vaati lisää kuvia(???) ja pyysi treffeille itsenäisyyspäivän mielenosoitukseen kera vanhan armeija kaverin. Voi argh. Siinä näpytellessä eikiitosta unohdin leimata lippuni ja sain 80e tarkistusmaksun. Eli joudun nykyään paskaviesteistä myös maksamaan Jippiajee.

No en tarvitse tindereitä tällä hetkellä, kun odotan näkemistä ja pelkään meneväni rikki. Taidan mennä takaisin peiton alle pelkäämään. Jos saisi ajatukset kääntymään positiiviseksi ja alkais pommittamaan kohtaloa, että olis tässä jo vähän onneakin ansainnut. Edes vähäksi aikaa. Sillä ajatuksella mä tätä hyvää fiilistäkin taisin saada ;)