Olen törmännyt melkoiseen kirjoon erilaisia ihmistyyppejä, mutta taidan itse olla kuitenkin oudoin, kummallisin ja hankalin.

Saan erään ihmisen töissäkin suorastaan huutamaan uhrautumisen tuskaa vain saavuttuani paikalle. Kun olen aikani kuunnellut, olen huomannut tehneeni tämän henkilön hommat. Josolen sitten hetken aikaa ollut totinen, kun olen pohtinut, että miten homma sujuisi toisin niin saan kuulla olevani vihjaten tosi, erittäin hankala. Tosin tänään taisi moni muukin vähän itsekseen hampaita kiristellä joten meitä paskiksii taitaa olla enemmänkin.

Yks mitä en itsessäni tajua.. Nyt kun tapasin varmaan mun elämäni ihanimman ihmisen niin mikä ihme siinä on, että mulla on koko ajan tunne, ettei tämä ole totta. Tämä on liian hyvää ollakseen totta, joten mikä on se koukku? Vai olenko kenties sen keksinytkin?

Olemme noin kuukauden olleet yhdessä ja, kun olemme yhdessä niin meillä on tosi kivaa. Siis minun luonani. Hänen kotonaan saan jonkun mykkäkohtauksen.

En jotenkin ole lainkaan sinut, että poikamiesboksissa vastaan kävelee vähän väliä naisten intiimituotteita. Ja kun exä on vieläkin niin vahvasti läsnä, en ole lainkaan sinut ehdotuksesta johonkin tiettyyn hajuveteen. Automaattisesti alkaa tuntumaan, vaikken tahtoisi, että korvaan jotain ihmistä. Ihan kuin olisi ihan sama kuka, kunhan on joku. Olen jo sellaisen suhteen kokenut ja jotenkin tuntuu ihan kamalan surulliselta ja ahdistavalta, että nytkin olisi näin. En oikein kaiken kokeman jälkeen edes usko, että minulle mitään vilpitöntä onnea olisi.

Jotenkin toivoisin, että se minun paikkani tulisi vaivatta ja pyytämättä. Enkä haluaisi kenenkään eroa käsitellä. En kenenkään toisen. Se kun pitäisi tehdä itse ja koen välillä, että taidan olla väline siihen, että toinen on nyt vasta alkanut sitä eroaankäsittelemään.

En oikeastaan jaksaisi... Oman eroni käsittely oli todella raskasta ja olenkohan vieläkään selvillä vesillä. Olen kuullut usein, että olen vahva. Ei en ole. En enää. Minua on rikottu niin usein, että ennemmin tarvitsisin itse sitä kädestä pitelijää, että pääsen lätäkön yli.

Nyt pelkään koko ajan ja ylireagoin. Olen laihtunut pari kiloa kuukauden aikana pelkästään stressaamalla. Olenkohan sittenkään valmis seurusteleen. Mutten tuosta luopua tahtois.

En itse asiassa tiedä, että kuuluuko tämmöinen pohtiminen parisuhteisiin.? En ole koskaan törmännyt vastaavanlaiseen seurusteluun. Ehkäpä, jos saisin välillä aikaa käsitellä tapahtumia. Saisin aikaa tutustua omalla tahdilla uusiin ihmisiin. Ahdistaa tutustua kaikkiin kavereihinkin, kun jotenkin on sellainen olo, että odotukset ovat sellaiset, että olisin kuin joku exä tai tuttu. Ja sitten olenkin vain minä. Hitto en osaa. Kalenterini meinaa täyttyä, vaikken ole edes kunnolla oppinut tuntemaan juuri tätä ihmistä, joka on kuitenkin jollain lailla tullut tosi tärkeäksi.

Toivottavasti on vain alkukankeutta. Toisaalta vaadin itsekkin näköjään automaattista käytöstä toiselta joka ei oikein osaa jo silläkään, että sattuu olemaan mies.

Olen siis outo, kun vihdoin nenän edessä on jotain kivaa niin en osaakkaan olla. En haluaisi olla yksin, mutten haluaisi luopua hyvistä jutuista, mitä olen elämääni löytänyt.

Suurin brobleema mulla on varmasti luottamuspula. niin muihin, mutta eniten kuitenkin itseeni. Jotenkin idioottimaista on vaatia jotain säädyllistä kohtelua, jos sellaista saatuaan alkaa kiukutteleen ja parkumaan. Miten ihmeessä oikein oppisin.

 

Mutta se miten tuntisin itseni vähemmän oudoksi tai sopivan paremmin uuteen maailmaan?

Jos auttaa haluaa niin, ehkäpä sellaisella avoimmuudella. Koska olen itsekkin avoin niin jotenkin sellaista epämääräisyyttä vierastan. Joku, jossain, jotain, jonnekkin, joskus, yks vaan, sinne tänne... Minulla on niin vilkas mielikuvitus, että sen sitomiseen tarvitaan faktoja.

No on mussa muutakin outoo, mutta tätä juutuin pohtimaan. Palaan aiheeseen taatusti myöhemmin.

 

P.S. Multa kysyttiin, että mitä pelkään eniten. Vastasin, että yksinäisyyttä. Mutta nyt tiedän, että pelkään, että minua viilataan linssiin, huijataan, petetään, nauretaan selän takana, että menetän jotenkin kasvoni ja ihmisarvoni. Sellaista taidan pelätä, sitä semmoista suurta pettymystä.