Hohhoijaa... vaihteeksi meni viikko  matalissa fiiliksissä. Mutta mutta..

Ahdistusta koin uudesta tuttavuudesta. Vaikkakin kiltti ja kiva niin kolmannella tapaamisella, joista kaksi baarissa, oli aika kummallista, että joku taas niin kovin on rakastunut. Kokemus on kummallisesti osoittanut, että nämä, jotka niin hirmuisesti "rakastaa" nopealla tahdilla ja tykkää kovasti niin odottelee siihen asti kun minäkin tunnen samoin niin alkaa semmoinen henkinen rökitys, että oksat pois. Silloin alkaa se kummallinen elämästä poisto operaatio, joka ei tapahdu pelkin sanoin.. esim. "Sori tästä ei tule mitään" tai muuta vastaavaa vaan soudetaan ja huovataan.. Tykkäätykkää vaan kävin kaatuilemassa muihin naisiin sillä aikaa kun olit töissä... hups vaan... ai olet mustis... no jos olisit toisenlainen  niin vois toimia...jne jne ja muita yhtä älyllisiä variaatioita.  

No tällä kertaa, kun oma ihastumisen tunne on ollut jäissä siitäkin huolimatta, että olisi kivaa, jos olisi joku mukava heppu maisemissa, jolle päivästään jakaa. Ahdistuksen tunne vain kasvoi siitä ajatuksesta, ettei tuo hemuli oikein muusta puhunut kuin baarissa istumisesta. Ja mieluummin koko viikonloppu. Eih. Vaikkakin käyn viihteellä silloin tällöin niin välillä on pakko lataa akkuja. Ilmoitinkin, että ehkä on reilumpaa tässä vaiheessa lopettaa tähän. Edellisestä on kuitenkin liian vähän aikaa ja olen jollain lailla henkisesti tyhjäksi imuroitu, joten energiani ja oikeastaan aikanikaan ei oikein riitä katsomaan jotain, mistä jo tiedän etukäteen, ettei nappaa. Jotain nurinaa perästä kuului, mutta parempi näin kuin roikottaa turhaan ja odottaa kiukun kautta välimatkaa. Ihan hyvä ratkaisu, koska ahdistus katosi piuh poks kuin tuhka tuuleen.

 

Tuli vihdoin kauan odotettu perjantai. Saisin vastausta ensivuoden toiminnoilleni. Odotin... odotin... odotin. Kun mitään ei kuulunut, kävin kurkkaamassa himoitsemani kurssin sivuja. Kurssi täyttynyt. Jos peruutuspaikka kiinnostaa niin ottaa yhteyttä yhteyshenkilöön. Odottelin vielä tovin ja ajattelin, että ehkäpä on parempi ilmaista heti kiinnostus, ettei siinäkin joudu jonon hännille. Laitoin kiinnostushalukkuuteni peruutuspaikkaan yhteyshenkilölle ja lähdin töihin. Junalle klompsiessa sain palautteeksi viestin ja kun yritin vastata siihen niin tajusin, etten näe yhtään mitään. Mitä ihmettä minähän itken????

Minä pääsin sinne!!!

Ihan huikea tunne. En muista, että olisin ennen itkenyt onnesta, mutta nyt vollasin koko junamatkan töihin. Pukkarissa vollasin ihan antaumuksella, kun kerroin kanssani jännittäneelle työkaverille uutisen. Itkettiin yhdessä ilosta. Hänkin tiesi kuinka raskas vuoteni on ollut ja kuinka tärkeää tämä oli. Sanoikin,että "Tämän olet todellakin ansainnut". Junassa vastapäinen ukko katseli salaa kun hymy korvilla naputtelin varaustani kurssille lukituksi kyynelten valuessa poskia pitkin.

Siinä parkuessa tajusin, kuinka paljon tuo oikeasti minulle merkitsee.

Olen pienestä pitäen ollut luova luonne. En kuitenkaan ole koskaan tuntenut saavani sellaista kannustusta, että olisin missään oikeastaan hyvä. Kävin vaatturilinjankin, mutta kärsivällisyys ompeluun ei oikein ollut sisäänrakennettu ja siihen ei löytynyt intohimoa. Se tahto tuoda itsestään on ollut kuitenkin ihan hillitön ja kanava on kuitenkin puuttunut.

Maalasin joskus öljyväreillä. Kun löysin tyylini ja kehityin siinä hieman niin kävi sellainen kummallinen onnettomuus.  Maalailin silloin tällöin pohjia voimakkailla väreillä ja kun hetki oli sopiva niin junttaannuin sohvalle värit ja taulu sylissä ja rentouduin. En edes ajatellut mitä maalasin, mutta pikkuhiljaa jokin kuva aina muotoutui. Itselläni ei taida olla kuin yksi räpellys tallella, jossain komeron pohjalla siitä en pidä, mutta ainut mistä pidin itse paljon jäi exälle. Hän halusi sen, niin minäkin vaan sillä ei ollut merkitystä.

Kerran otin mustaksi maalaamani pohjan ja näin siinä joutsenen. Aloin maalaamaan. Valmis lintu näytti kuitenkin melko oudolta ja siinä oli mittasuhteet pielessä. Ajattelin korjata myöhemmin  ja maalata lumpeenkukkia ja lehtiä sekaan.Isäni oli tulossa kylään. Kun näki keskeneräisen taulun niin hullaantui. Ei ollut mistään sanonut juuta eikä jaata, muttä tämä sai ylitsevuotavat kehut vaikkei ollut valmis ja korjattavaa oli paljon. Vastustuksesta huolimatta omi taulun ja kiikutti märkänä autoon. Ihmettelin asiaa, koska tilanteessa oli niin paljon normaalista poikkeavaa. Parin viikon päästä isäni soitti, että on kipeä. Korkea kuume ja asiaa tutkitaan. Tiesin jo silloin, että nyt on jotain vakavaa,eikä hyvää seuraa. Puoli vuotta myöhemmin isäni menehtyi syöpään. Kun näin taulun niin mieleni teki polttaa se. Vihasin sitä taulua. Tuonelan joutsen. Kuoleman lintu. En ole maalannut öljyväreillä koskaan enää.

Siitä on kohta 17 vuotta. Sitten kuvioihin tuli yhdentoista vuoden suhde, joka ei ymmärtänyt luovan puolen tarpeistani yhtään mitään. Jos piirtelin jotain niin hän kävi vitsinä suttaamassa jonkin oman räpellyksen siihen. Lakkasin piirtelemästä.Olin jollain lailla tukehtumaisillani. En voinut toteuttaa mitään, ilman, että joku sorkki omia juttujani. Jossain vaiheessa sain kameran, josta innostuin. mutta kun innostuin liikaa niin se omittiin omiin juttuihin. No mutta se oli minun vankila-aikani. Ainakin henkisesti. 

Kun erosin niin jotain kortteja innostuin väsäilemään jouluisin. Mutta nyt sekin on jotenkin jäänyt. Välillä olen intoutunut jotain väsäilemään ja ämmässuon kaatopaikalla taitaa olla aika hyvä taidekokoelma.

Se kamera on ollut takaraivossa koko ajan. Välillä olen ottanut mukaani, mutta se kohde on puuttunut. Olen jotain heinänkorsia kuvaillut, muttei siinä ole ollut mitään mieltä. Se ei ollut minun juttuni. Haluaisin tallentaa hetkiä ja ihmisiä. Kynnys on kuitenkin ollut suuri ja en teknisesti ole älynnyt masiinaa lainkaan. Joskus Turkissa markkinoiden kuvaaminenkin tyssähti, koska en kehdannut kuvata ihmisiä.Taiteiden yönä tuo harppaus kynnyksen yli tapahtui ja Wellun kannustuksella uskaltauduin lähelle. " Sun pitää tulla naamaan kiinni, ihan rohkeasti vaan" . No määhän tein työtä käskettyä vaikken edelleen tiennyt mitä teen muuta kuin painan nappia. Sillä reissulla oppi. Jos aamulla ei osunut vielä kohde kokonaan  niin kyllä se illalla jo osui. Suttuisuudesta kun pääsisi eroon nii hyvä niin. Kaipa se J. Hermannikin jonkun kiitoksen on ansainnut, kun toi tällaisen mahdollisuuden ylipäätään vaikkei ilmaiseksi tullutkan. No kaikella kai tarkoituksensa. Ehkä siksisikin vuodatin kyyneleitä, että kaikesta kummallisuudestaan tämä suhdekumma toi minulle sen luovuus-kohteen, josta itsestäni ammentaa. Mikään ei tule helpolla, mutta sentäs tämä jäi käteen.

Tein omiin nimiini yhden keikan ja sitä kautta tarjoutui toinenkin jossan vaiheessa.. Työkaverin bändiä menen kuvaamaan kunhan keikka osuu kohdilleen. Vaikka olen touhutessa kuullut, että oletko ammattikuvaaja, kun näytän ainakin siltä niin olen nauranut, että en edes osaa kameraa käyttää. No nyt pääsen vihdoin oppimaan ja vain taivas on rajana.... öö eiku se hiton kameran kuva-ala on rajana, että mitä siihen saan mahtumaan. 

Luovuuden lisäksi kurssilla on toinenkin merkitys, eikä yhtään vähäpätöinen. Se on minun oma juttu. En ole ikinä innostunut mistään näin paljon ja kertayrittämällä pääsen etenemään siinä mikä on tullut tärkeäksi. Vähän näytti siltä, ettei millään mahdu, kun hakemuksia oli niin paljon. Minä pääsin sinne!!!

Viime vuoden elokuusta on ollut aika raskasta. Olen ollut tukijana "siskolleni" ja välilä voimavarat vaan ovat huvenneet. Kun aamu alkaa raskaalla puhelulla ja päättyy raskaaseen puheluun ja siinä välissä on ollut raskaita puheluita. Olen syönyt suurimman osan vuodesta luuri korvassa. Oma aika on mennyt tähän yhteydenpitoon. Kun pahin tilanne oli ohi niin olisin kaivannut omaa huilia kipeästi. Mutta kun pääsin töistä kotiin niin viestinippu oli odottamassa kantaani tai en päässyt edes kotiinkaan asti, kun puhelua pukkaa. Kun tämä on päivittäistä niin se alkaa syödä. Pyynnöt ei oikein menneet perille ja vasta suuttumisen kautta olen saanut omaa aikaa. En ollut kadonnut neljääntoista vuoteen minnekkään, enkä katoa vaikkei joka päivä pitäisikään yhteyttä tikusta- asiaa meiningillä. " Sinua on vaikea miellyttää"- lausekkin kajahti lauantaina korville. No ei oikeastaan ole. Jos toiveeni huomioidaan ja kuullaan joskus se mitä minäkin tarvitsen ja ymmärretään se niin eikä vaadita jatkuvaa huomiota aikani ja voimavarojeni kustannuksella niin ehkäpä tosiaan en ole niin veemäinen kun rajan tullessa vastaan kuulostan.

Nyt minä saan hyvällä syyllä omaa aikaani. En aio jokapäiväistä raporttia päivästäni jakaa. Tuskin ehtisinkään. Nyt täytyy ladata akut loppuvuosi. Ensivuodesta tulee toisella tapaa raskas. Pitkiä päiviä tiedossa, mutta taatusti antoisia. Ja tuo varmasti paljon hyvää eteen. Uusia ihmisiä, kehityn ja saan toteuttaa itseäni.

Ei siis ihme, että onnen kyyneleet virtaa kerrankin kun on itselleni jostain todella suuresta jutusta kyse.

Minun oma vuosi, tuskin maltan odottaa :)