Viime aikoina olemme saaneet liiankin usein lukea perhesurmista. Ahdistavia uutisia on aivan liikaa. Yhdenkin elämän päättyminen toisen käden kautta on aivan liikaa. Jos se järkyttää meitä muita ihmisiä, jotka eivät edes tunne henkilökohtaisesti, mutta kuinka he selviävät, joiden lapsi tai lapsenlapsi tai muuten läheinen on joutunut uhriksi? Voimia heille ja jaksamista.

Tekoja ei sinänsä voi ymmärtää, mutta toisaalta en enää oikeastaan pidä ihmeenäkään. Olen itsekkin ollut ajoittain ahdistunut uutisoinnin ansiosta. Milloin uhkaa Venäjä ja Putin. Milloin Isiksen mestaajista saa ihailla etusivun potrettia. Milloin Suomen talous lopullisesti romahtaakaan. Onko huomenna töitä vai ei..? Sitten nämä äitien tekemät surmat. Ymmärrän, että nämä pääsevät uutisiin, mutta se, että asian puimisesta tulee joka päiväistä, alkaa väsyttää. Ymmärtääkseni ammattiauttajat, psykologit ja psykiatrit ovat koulutettuja niin, että pystyvät käsittelemään kriisejä, varsinkin toisten niin, että eivät kuormitu liikaa. Keinoja en tiedä, mutta luulisi ainakin olevan.

Mutta entäs kun meille tavallisille kansalaisille mätkäistään kriisiä toisensa jälkeen? Niitä tulvii koteihin radiosta ja televisiosta ja työmatkalla saamme lukea kirkuvia lööppejä. Matkalla työhön, jossa jo on YT:neuvottelut tai on tulossa. Matkalla, joka kahlataan räkäklimppien keskellä väistelen sirpaleita, jotka ovat edesmenneen bussipysäkin jäämistöä. Miten meidän kuuluisi näitä käsitellä? Miten selittää esimerkiksi lapselle, joka näkee Isis-murhaajan kuvan etusivulla ja alkaa pelätä maahanmuuttajia joilla sattuu olemaan huntu. Jotenkin alan ymmärtää äitien ahdistusta. Välillä näen painajaisia itsekkin.

Välillä toki voisi piristyä iloisista uutisista. Kuten esim. Suuri syntymäpäivä uutinen. Eläkeikä täytti pari vuotta lisää. Onnea hälle vaikka tuskin tulemme tapaamaan.

Sekin oli tosi piristävää, että noille mepeille, jotka ovat kaikkensa antaneet, voittivat lotossa. aih eikun eihän niiden edes tarvinnut lotota vaan hakea huikeaa yli 8 tuhannen euron palkkiota viideksitoista kuukaudeksi. Lama-aikana oikeastaan piristävää huomata, että tosiaan vika ei taida olla meidän vaikka meitä säästöillä aina rangaistaankin.

Mutta kaiken kaikkiaan tulee väkisinkin miettineeksi, että mikä on median vastuu ja mitkä ovat rajat? Kun herätellään keskustelua niin ymmärrän, että tuodaan faktoja pöytään. Ymmärrän, että uutinen tulee ulos, kerrotaan mitä on tapahtunut ja miksi. Mutta kun kolmatta viikkoa vatvotaan asiaa ja  jopa paikallisen snagarin, jonon kolmannen, joka osti kaks nakkia lihiksellä ja sattui tapahtuma-aikaan lirauttamaan sinapit rinnuksille niin hänenkin mielipide asiasta tulee kuulluksi, koska melkein tunsi uhrit. Tai ainakin oli pöllinyt  lompakon... tai tikkarin... tai jotain.

Sitten aletaan riitelemään, selittelemään ja hakemaan vastauksia. Huippuna Ministeri Päivi Räsänen, joka moitti sosiaalityöntekijöitä epäpäteviksi. Miten se työ sitten tehdään, että nämä voisi estää? Miten voi sysätä muutenkin resurssipulan kourissa oleville ihmisille vastuu yksittäisen ihmisen päähänpistosta hirmutekoihin.

Sitten aletaan syyttämään yhteiskuntaa yksittäisen ihmisen teoista. Sekin on tavallaan väärin. Jokaista yksilöä kun ei voi vahtia. Mutta jotain on tehtävä, sillä nämähän ovat oireita. Olemmeko luovuttaneet? Vastuu myös itsestä on kadonnut. Yhteskunta tai oikeastaan päättäjät voisivat jo avata silmänsä ja olla viemättä sieltä missä rahaa oikeasti tarvitaan. Ahneudesta alkaa rangaistukset näkyä ja surullista kyllä vain viattomimmat kärsii. Heistä on tullut jotenkin kylmiä robotteja jotka juosevat kekkereistä toiseen selittämässä mikä on ongelma, mutta varsinaisia ratkaisuja ei sitten kuulukkaan. Ja palkka juoksee.

Mutta toisaalta voisin palata siihen omaan vastuuseen itsestä. Vaikka kadottaisin ystävät, sukulaiset. Vaikka menettäisin työni tai sairastuisin vakavasti niin mikään... ei mikään oikeuta tekemään pahaa toiselle ihmiselle saati jos olisi lapsia niin heille...Ei mikään.

Pohdin myös syrjäytymistä. Olin tässä viikon kipeänä, vaihtelevasti kuumeessa, flunssassa ja vatsataudissa. Viikon näkemättä ketään muuta kuin kaupan kassaa. Ja tohtoria. Ja kappas kun koin syrjäytyväni. Jo viikossa. Voisin ymmärtää jos pienten lasten äiti ahdistuu arjen keskellä, jos sosiaalinen elämä loppuu. Siksipä voisi lähipiiri... jaa no miks ei vaikka isäkin osallistua niin, että elämän laatu pysyy hyvänä.  En tunne noiden tapahtumien taustoja läheltä, mutta jos joku isä tämän lukee. Niin meneppäs vaimosi luo, halaa lujaa ja anna tovi omaa aikaa. Tai mikä ikinä akkuja lataakaan.

Toivotaan, ettei enää mitään pahaa sattuisi. Äidit, pyytäkää rohkeasti apua jos tuntuu, että voimat loppuu. Ihmisiä te ootte, ettekä koneita. Ei ole häpeä pyytää apua ja ottaa time out hetkeksi. Mikään ei ole niin suurta, etteikö sitä voi selvittää.

Ollaanhan ihmisiksi!