Satuin piiiitkästä pitkästä aikaa lukaisemaan yhden ex-ystäväni blogia. Ystävyys kupsahti tosiaan siihen, että lukuisia kertoja hän kyllä arvosteli, haukkui ja huusi. Luetteli vikojani, jotka eivät häntä miellyttäneet. Ja kun jossain vaiheessa uskalsin sanoa, ettei se nyt ihan mukavaa ole niin siihenpä se sitten kariutui sekin. Oman aikansa hän oli kuitenkin minulle tärkeä ja luin mitä hälle kuuluu. Noh hänellä oli silloin terveyshuolia ja laitoin tervehdyksen ja toivotin tsemppiä. Tästä on pitkän aikaa ja olen unohtaanut koko ihmisen. Nyt hän kävi mielessä ja ajattelimpa kurkata tarinoitaan niin siellä olikin näköjään tullut vittuiluviestiä takaisin. Jotenkin hassua, että kaiken "posiitivispölinän" keskellä ja "jokainen on tärkeä omana itsenään" sloganien keskellä ei näe joissakin ihmisissä itse sitten kuitenkaan mitään hyvää. Ehkä vain silloin, jos siitä itse hyötyy. Ei kuule empatiaa. Ei huomaa, että ehkäpä joku toinen ei vihaa niin suurella sydämmellä vaan välillä joskus vaikka kaipaakin. 

Mitäpä tuota sen enempää murehtimaan. Jos omassa täydellisyydessään saa sekoilla niin paljon kuin haluaa ja haukkuu halutessaan omalla oikeudellaan muut niin minkäpä minä sille voin. 

Olenhan itsekkin välillä kriittinen itsekkyyden ja moukkamaisuuden ja mielenterveyspotilaiden eteenmarssin kanssa.

Noh, tsemppaan minäkin. Ollaan onnellisia ja ylpeitä juuri sellaisina kuin olemme, kunhan se ei loukkaa ketään.Veikkaisin jo kokemuksesta, ettei se tietentahtoen ole välttämättä tarpeellistakaan. Harmi vaan, että se oma erinomaisuus ei vain millään tunnu todelliselta ilman toisten jyräämistä.