Pää on vielä hieman pyörällä. Polvi leikattiin maanantaina. Pienessä pyörteessä aika on mennyt muutenkin. Ensin yrittäen kuntouttaa jalka leikkauskuntoon. Siinä ilmeisesti onnistuen. Laittamalla koti siihen järjestykseen, että jos ei vaikka saa astua jalalla kahteen viikkoon niin kaikkea löytyy riittävästi. Ja sisältyipä tähän pienet hautajaisetkin. Jännittämistä, h-hetkeilyä ja nyt toipilasmeininkiä.

Olen itsestäni aikas ylpeä. Ja hämmentynyt ns. kyvystä ennakoida asioita, joista en kuitenkaan edes tiedä etukäteen. Kuntoilin melkeimpä joka päivä. Kuntosalilla ja uiden vaikka kuntoutus alkoi maistumaan välillä puulta. Ennen leikkausta se oli kuitenkin enemmän selviytymistä varten eikä lopullista kuntoutusta. Nyt olen jumpannut kivun sallimissa rajoissa. Pikkuriikkisen enemmän kuin mitä fyssari pyysi. Tai pyysihän se, mutta sellaisia lällärijuttuja. Suoritettu! Seuraava etappi kiitos. 

Ihmettelen noita aikaisempia hankintoja ja roskiin heittämättäjättämisiä. Löysin kierrätyshuoneesta aikoinaan tarjoilukärryn.... (Olenkohan kirjoittanut tästä jo...hmmm... No jos olen niin maailmani on tällä hetkellä niin tylsä, että kerron useampaan kertaan niin riittää juttua pidempään.)  Kärry oli parvekkeella kukkapöytänä vuosia, kunnes muutti tänä kesänä vessaan. Oikeastaan se oli matkalla takaisin kierrätyshuoneeseen tai yön pimeydessä roskikseen. Laiskuus tai saamattomuus vaivasi, joten homma jäi kesken. Hamstrailin pakkaseen annoksia arkea helpottamaan ja yhtäkkiä kekkasin, että saan kyllä kahvit keitettyä ja ruuat lämmitettyä, mutta millä mä ne kuskaan... No hitto se kärry. Hyvin on toiminut hommassaan. Vain kaksi kertaa on pyörät jumittaneet työntäessä niin, että kahvit ovat lentäneet pitkin pöytää. Mutta sekin ongelma ratkaistui jo aiemmin, kun muistaisi vain käyttää. Virittelin metallihengarista ja verhotangosta sellaisen vetimen, jolla vois kyllä työntääkkin. Nerokasta vaikka itse sanonkin. 

Oudoin säästämäni asia on ollut vanhan sängyn petauspatjan vaahtomuovi. 160 cm leveänä on vienyt aika näppärästi tilaa kellarissa ja olen monta kertaa kiroillut hiljaa ääneen, että miksi. Taas pitäisi yön pimeydessä paiskia hommia vaan siihen aikaan on aina pyjamassa, eikä viittis pimeässä kellarissa hiippailla. Hyvä niin. Kekkasin sellaisen ajatuksen, että sohvani on aika matala. Toisella jalalla nouseminen käy sille pitemmällä tähtäimellä raskaaksi. Millä siis korottaisin sohvaa. Heureka!! Leikkasin vaahtomuovin sohvaan sopivaksi ja sain korotettua melkein kymmenen senttiä. Sitä ihmettelen, että mihinkähän ihmeeseen olen mahtanut säästää vanhan sängyn sälepohjan. Jää nähtäväksi. Olen häkeltynyt jo nyt.

Yksi moka tuossa leikkaukseen valmistautumisessa oli, että ostin "seinät kaatuu päälle"- päiville jäätelöä. Yhtään ei jäänyt vaan maistelin vähän liian isolla lusikalla samantien kaiken loppuun. Ehkä ne seinät meinasi kaatua päälle juuri ennen leikkausta. Pari päivää ennen pelotti niin pirusti. 

Operaatio oli maanantaina ja tiistaina tulin kotiin. Jummi, mulla on noita enkeleitä. Sain yllättäen kyydin takaisin kotiin. Tarvittaessa saisin apuja. En ole oikeastaan tarvinnut kuin kerran kauppa-asioille ja samalla sairaslomalappusen kyyditystä. Leikkaus meni kai hyvin, koska henki vielä pihisee. Nyt odottelen, että melkein kaksinkertainen jalkani voisi palautua inhimilliselle tasolle. Haavan olen onnistunut kolauttamaan jo kaksi kertaa. Kerran pöytään ja kerran keppeihin.

Tuuria oli matkassa siinä, että heräämössä pötkötellessä.... Pirulaiset herättivät kesken kaiken kuntosalitreenien. Juuri kun olisin jalkoja alkanut veivaamaan.... Minulle osui todella miellyttävä hoitaja. Tunsin olevani joka solulla hyvässä hoidossa. Paitsi sen hetken kun hän oli tauolla ja tuurausta hoiteli täysin vastakkainen tapaus.  Hän kerkesi siinä hetkessä olla töykeä, hiippaili omituisesti luimuillen. Kuskaili papereitani tarpeettomasti sinne tänne ja lopulta jonnekkin kauemmaksi... paikkaan ei mihinkään. Miksiköhän. Kun pakostakin tarvitsin apua niin nakkeli niskojaan ja laiminlöi homman lopetuksen ja halusi enemmänkin unohtaa olemassaoloni. Hiippailusta päätellen, kyse ei ollut kuitenkaan kiireestä. Olin niin helpottunut, kun  oma hoitsu palasi. Sen kolmisen tuntia, mitä seurailin näiden touhuja, en voinut välttää mielikuvituksen laukkaamista ja sain melkoisen tarinan tästä hiipparihoitajasta kehitettyä. Alkoi jo vähän pelottaakkin.Vaikka enemmän kyllä viihdyttävää. Onneksi kaiken harmonian keskellä oli vain yhyt hetki antiauvoista aikaa. Kerrankin näin päin.

Tuuria oli matkassa lääkärin suhteen. Tuli heti ensi tapaamisella sellainen turvallinen olo. Hyvissä käsissä ollaan. Loppu on itsestä ja omasta aktiivisuudesta kiinni. Tuuria oli kämppiksen suhteen. Tultiin tosi hyvin juttuun ja aika meni sairaalassa nopeasti. Fyssarista en ole ihan varma. Käski tekemään vaikka mitä vaikka silloin kun on pökerryksissä niin minun mielestäni pitäisi vain silittää päätä ja ottaa osaa. Ja toivoa, että sitten kun jaksat. Ei tämä. Tämä pisti heti hommiin. Ihan vähän vain armoa antoi. No rökitän sen sitten seuraavalla tapaamisella. Otin meinaan jo kuminauhan käyttöön vaikka sen nyyssösliikkeitä olisi kai pitänyt hinkata kaksi viikkoa. Siinäpä sitten komentelee, kun osaan jo... muahhahhahaa ..ähä hähä.

Viime viikolla hiippailtiin hautausmaalla ja saateltiin tämä satayksivuotias vihdoinkin matkoihinsa. Harvoin tulee sellaista fiilistä, että olipa kivat hautajaiset. Nyt tuli. Siis tunnelma oli ihan oikeasti kiva. Leppoisa ja mukava. Kevyt. Ehkäpä siksi, että kaikki tiesimme mummon jo haikailleen pois pitkän aikaa. Ei ollut leskeä tai lapsia, jotka olisivat olleet surunmurtamina. Sellaiset huolivapaat hautajaiset. Ilma oli kaunis ja lämmin. Ruskan loppu tuli kauniisti auringonpaisteessa esiin. Kaiken kaikkiaan kaunista ja arvokasta kuten tilaisuuteen kuuluu. 

Muistotilaisuudessa ihmettelin järjettömän isoa kärpästä ikkunalla. Tuli heti mieleen, että siinä hän nyt katselee ja kuuntelee meitä. Kärpäsenä. Kuka niin väittää, että poismennyt tulisi aina perhosena. Ööö..Taidan itse olla se joka näin on ajatellut. Mutta miks ei muunakin. Jos miettii henkilöä niin kärpänen olisi osuvampi. Tehokkaampi ja nopeampi liikkeissään. Entinen maatalon emäntä.

Ajelimme serkkuni kanssa kotiin ja sekin oli mukavaa. Näemme harvoin ja kummasti tulimme juttuun kuin sisko ja veli. Ihan kuin nähtäisiin päivittäin. Hassu yhteys sinänsä, koska kaikki muut serkut ovat etäisiä.Luulin, että tämäkin. Pääsin kotiin ja kisuni karjui parvekkeen oven auki. Avasin oven ja kappas vain. Sisälle lensi ihan älyttömän kokoinen kärpänen. Se teki tupatarkastuksen. Juoksutti kissaa hetken ja katosi. 

Seuraavana päivänä menin töihin. Olin ruokalassa syömässä, kun lähelläni pyöri... Kyllä! Aivan järjettömän kokoinen kärpänen. Työkaverini huudahti ihan, että kuinka toi noin iso on. Olin hiljaa. Ihan kuin en tietäisi mistään mitään. Jos olisin sen sanonut olevan vain edesmennyt sukulainen, katoaa kyllä kohta niin olisin saanut böbin leiman. Parempi olla ihan hiljaa vain ;D

Sen koommin kärpäsiä ei pyörinyt missään niin kuin ei aiemminkaan...