tiistai, 2. kesäkuu 2020

Eläinrääkkäystä fengshuin tahtiin ja onnellisuus-ajatelmia

Minä olen eläinrääkkääjä. Tunnustan vaikka puolustukseksi voisin tietenkin heittää, että se oli vahinko. Se oli.

Eläinrääkkäystapahtuma sai alkunsa jo talvella. Ostin sohvalle tyynyn. Pötköttelin tyynyn kuitenkin melko nopeasti litteäksi, mutten raatsinut heittää sitä pois, joten se sai paikan sohvan nurkasta käsi ja selkänojan päälle aseteltuna. Kissani tietenkin ihmetteli alkuun, että miksi tukin sen kulkureitin. Sillä kun on tapana kiertää aina... joka ikinen kerta viereen köllimään sohvan käsi -ja selkänojan kautta. Ei se kauaa kuitenkaan ihmetellyt, koska kyseessä oli tyyny. Tyynyt ovat pieniä paratiiseja pienelle eläimelle ja se silloin tällöin pötköttelee tyynyllään. Silloin varsinkin kun oma pääni on asettunut viereen. Hieman alemmaksi tietenkin, niin kuin palvelusväen arvolle sallitaan.

Hommasin toisenkin tyynyn. Oikeastaan kaksikin. Sängyssäni on siis tällä hetkellä kolme tyynyä. Kaksi kissalleni. Vartalotyyny ja tavallinen. Ne ovat asetettu molemmin puolin, että jos käännyn niin kisuni voi vain vaihtaa tyynyään. Jostain kummallisesta syystä, syystä, jota en ole vieläkään ymmärtänyt, sen täytyy nukkua aina kasvojeni edessä. Joskus unettomina öinä olen kuullut sen melkeimpä tuhahtelevan, kun olen pyörinyt hakiessa hyvää asentoa ja kissa on joutunut ramppaamaan tyynyltä toiselle pyörimisen perässä. Välillä vain nukahtaisi ehkäpä helpommin, jos se ei lösähtäisi kiinni suoraan naamaan.

Noh päätin sitten hommata vuosia ilman tyynyä nukkuneena kunnollisen tyynyn itsellenikin. Usein olen tosin herännyt pää omani ja kissani tyynyn välistä ja tää pikkukaveri kuorsaa sillä minun tyynylläni. Vieläpä niin, että molemmat etutassut ovat tyynyn ympärillä tiukassa halauksessa. Mutta minä kun olen tällainen itsekäs eläinrääkkääjä, olen pitänyt puoleni tyynyni suhteen.  Joskus se ei vain käy. Katti pyörii ja pyörii tyynyillään ja istuu niillä aivan kuin tyynyssä olisi piikki persuksen kohdalla. Ininää ja uikutusta hetki, kunnes luovuttaa ja tyytyy siihen mitä on tarjolla. Kauheaa eläinrääkkäystä.

Sunnuntaina tajusin kiduttavani lemmikkiäni. Tajusin tosin vasta illalla vaikka aloitin jo aamulla. Heräsin aamulla ja jalat olivat ihan pirun kipeät. Jotenkin turvoksissa. Päätin nostaa ne ylös sohvan käsinojalle. Nappasin kisuni tyynyn pääni alle ja nautiskelin kaikessa rauhassa aamukahvia.Koko päivän ihmettelin kissani käytöstä. Se lymyili milloin missäkin ja mikään ei ollut hyvä. Kierteli sohvaa ja pomppasi aina pöydän alle vinkumaan. Ajattelin, että nyt se sitten taitaa olla menoa vanhukselle. Se voi selkeästi huonosti ja oli masentuneen oloinen.Join aamukahvit. Kävin ulkoilemassa. Illalla vasta tajusin mistä oli kyse. Sohvanurkan tyyny oli jäänyt käyttööni ja siinä vaiheessa kun katti istui näkymätön piikki persuksissaan tyynyn paikalla, älläsin sen palauttaa. Jotenkin koomista, että toinen yrittää niin kovasti istua, muttei voi, kun pehmuste puuttuu. Asetin tyynyn takaisin ja nostin kissani sille. Se alkoi tyytyväisen oloisena pesemään itseään ja nukkui milloin mitenkin päin pitkän ajan. Ja kas... Siitä tuli taas normaali.

Onhan se vanha ja alkanee kohtapuoliin oireilemaan enemmänkin. 6. päivä vietämme synttäreitä vaikken koskaan ole lemmikkieni synttäreitä viettänyt. 16- vuotias papparainen on kuitenkin jotain herkkua ansainnut.

 

Tänään puhuimme työkaverini H:n kanssa onnellisuudesta. Oikeastaan myös levottomuudestakin, mutta siitä, että miten saavuttaa sellainen "palasaippua-onnellisuus". Juu, kyllä tällä onnellisuuden asteella on nimi. Palasaippuaonnellisuus. Nimestään huolimatta se on sellainen onnellisuuden aste, että kun ei oikeastaan ole elämässä mitään sen ihmeellisempää niin hykertelee onnesta soikeana, kun kaapissa on eri tuoksuisia palasaippuoita ja odottelee innosta puhkuen, kun edellinen on loppu. Onnellisuusaste kohentui entisestään, kun löysin vielä hyvän vinkin, miten käytössä olevaa voi säilyttää ilman, että se lilluu vedessä. Ostin sellaisen "luffan" eli luonnollista pesusientä, jonka viipaloin siivuiksi astiaan ja saippuapala pötköttelee viipaleiden päällä ja pääsee kuivumaan kunnolla. Näyttää myös nätiltä. 

Kaverini tuskaili, että miten tällaiseen olotilaan pääsee. Hänellä kun on ihan älyttömän monta rautaa tulessa ja tuntee välillä, ettei ritä minnekkään, kun monta suuntaa, minne pitäisi mennä.

Olisko tasapaino se juttu? Jotenkin vain pitäisi saada se oma olotila sellaiseen tasapainoon, että siinä olisi sopivassa suhteessa kaikkea, mikä tukee sitä omaa hyvää oloa. Sitä ei kukaan toinen voi kertoa, mikä on sopiva sekoitus omassa maailmassa. Se täytyy löytää itse. Kompuroinnin ja kokemuksen kautta. Välillä ei nappaa mikään, mutta jotenkin on oppinut arvostamaan ihan älyttömän pieniäkin asioita.

Itselläni vain on sattunut kolahtamaan ainakin tähän hetkeen sopivia elementtejä, että välillä melkeimpä nauran itsekseni ääneen. Kun oli melkeimpä liikuntakyvytön ja nyt on päässyt liikkumaan niin se on tehnyt onnelkiseksi. Ilmeisestikkin harrastan jonkin asteista keräilyä. Tällä kertaa saippuan muodossa. Kun jostain innostun niin siitä tulee vain niin hyvälle tuulelle. Tämä saippuajuttu tuli oikeastaan ajatuksesta, että, koska käsiä pitää pestä niin paljon niin miten siitäkin asiasta voisi tehdä hieman eriloista itselle. Ja pieni ekologinenkin ajatus siellä on takana. Ja vaihtelulla saa pientä luksusta. Tuskin maltan odottaa, että saan oliivi-mandariiniaippualla läträillä.

Liikkuminen on aivan ässää. Tein viikonloppuna toisen pyörälenkin ja sain satulankin vaihdettua. Kiersin saman lenkin kuin ensimmäisellä kerralla. Pitäjänmäkeen, Talin kautta Munkkiniemeen. Munkkiniemestä Laajalahden kierros. Tuntui kuitenkin sen verran köykäiseltä reissulta, että kesälomalla kiertelen pitempiä lenkkejä. Tuossa reitissä on kuitenkin ihanat maisemat. On metsää, puistoja, merta, luontopolkua jne.

Tietenkin minunkin maailmassa on puutteita. Aamuvuorot tekevät hulluksi. Tunnilla aikaistettu vuorokausi ei vain sopi pääni sisällölle. Kera valonheittimellä nakattu raaka valo näin keväisin. Rakastan vuodenaikojen vaihteluita, mutta myös sitä, että päivän erottaa yöstä. Olen välillä ihan pihalla ja pinnakin herkemmällä aamuvuoron aikaan. Jos laskin oikein niin kuutisen viikkoa lomaan ja sitten saa nauttia taas pimeämmistä illoista. 

Pieni puute sekin, että minulla on myös nestesaippuaa, jota voisi joku välillä käyttää vaan eipä kukaan käytä. Pohdiskelin, että uskaltaisiko mennä ihmisten ilmoille, kun nyt aukesi maailma. Vuokrasin kuitenkin kimpassa mökin juhannukseksi ja porukassa, jossa on melkein kaikki riskiryhmään kuuluvia. Yksi ikänsä, yksi astman ja yksi syöpähoidoista toipuvana. Onko siis tarpeellista mennä vielä viikonloppuna minnekkään vaan odottelisi juhannuksen jälkeistä maailmaa. Ehtisi nähdä, että mihin suuntaan nuo luvut ovat sillon kulkeneet. Täytyy pohtia ja kysellä, jos itse kuleksivat tuolla niin kai minäkin voin. Olishan se ihan jännää mahdollistaa saipuankulutuksen kasvua, eikä vain jonkin tyhmän viiruksen tarttuvuutta.

Sitäkin pohdiskelin, että onkohan sitä jotenkin muuttunut tänä aikana vai pysynyt samanlaisena. Jotenkin tuntuu, että ajattelumaailma on saanut jonkinlaisen muutoksen.Jokin pieni muutos ainakin sen suhteen, ettei niin ihmeemmin pohdiskele mennyttä kökköä niin paljon. Aivoissa olisi siis tilaa uusille asioille. Kökköä en tarvitse enää. Kiintiö on täynnä, mutta kaikelle kivalle on tilaa. Muuallakin kuin saippuakaapissa.

Nyt aivoni yrittävät kuljettaa kroppaani lajittelemaan pyykkiä kaappeihin. Ehkä niitä täytyypi totella.

torstai, 21. toukokuu 2020

Olispa...

...Aikakone. Toistan varmaan itseäni, mutta eikö se olisi jo aika keksiä sellainen masiina ihan yleiseen käyttöön. Ollen joskus haaveillut piipahtaa 60- ja 70-luvuilla. Onko se valo muka kultaisempi vai onko aika vain kullannut muistot. Niin ja valokuvat kulahtaneet.

Nyt kiinnostaisi mennä seuraamaan ihmisiä, jotka keksivät esimerkiksi porkkanan. Tai palsternakan. Kuka nekin keksi, että heureka, nämähän voi syödä? Ei mkään turha heppu ollut tämä.

Tein juuri ruokaa, mihin paistoin palsternakkaa, selleriä ja inkivääriä. Lisäsin pannulle pakkasesta grillattua kanaa ja roiskasin kookoskerman ja lusikallisen punaista currytahnaa. Voi jummi, että oli hyvää riisin kanssa.

Vaikka ruoka oli hyvää niin olisi silti metkaa käydä todistamassa hetkiä, kun jotain uutta on keksitty. Toisaalta, koska on insinööriosaamisesta kyse niin taitaa ehtiä maapallo poksahtaa vanhuuttaan ennen kuin kaikki on etukäteen pohdittu.

Pohdinnoista tuli sellainen mieleen, että kuinka sisarukset voivat olla niin erilaisia? Olen huomannut, että suunnittelen paljon asioita. Niitäkin, mitä jätän tekemättä. Varauksellisuutta asioihin, mitä ehkä voi tapahtua. Sitten olen huomannut, että jos suunnitelmaa tarvitaan käytännössä niin ei se periaatteessa kuitenkaan mene niin kuin on suunnitellut. Mutta ompa jokin pohja kuitenkin, mistä lähtee liikkeelle.

Veljeni on toista maata. Sellainen sähköjänis, joka toimii nopeasti. Välillä ajattelematta pätkääkään ja sohlaakin välillä. Kohtuudella olemme kuitenkin molemmat pärjänneet.

Nyt olen suunnitellut ja sohlannutkin asunnon suhteen. Olisi aika vaihtaa ja tein hakuja jo alkuvuodesta asti. Olisipa aikakone niin näkisi missä jatkossa asuisi. Voisin sisustaa etukäteen...

Tämänhetkiseen kotiin alan kyllästyä. Talvella ei ollut kunnolla pakkasta, kuin muutaman kerran niin patteritkaan eivät lämmenneet kuin sen muutaman kerran. Kylmää ilmaa puhalsi ilmastoinnin takia suoraan nuppiin tuuletuskanavasta. Valitin asiasta ja ratkaisivat asian ilmeisesti laittamalla ilman vaihdon kiinni. Tai ainakin pienemmälle. Nyt tarkenisi vaihtaa ilmaa, muttei kukaan ole sitää erikseen pyytänyt. Joka kerta kun kokkaa, niin koko kämppä on täynnä käryä. Nyt olen huomannut, että päätä särkee useammin ja nenä menee tukkoon. Jouduin hakemaan kellarista ilmanputsarin ja se helpotti hieman oloa.

Keittiö ei ole kohentunut itsekseen vaan jatkaa ränsistymistään. Kodin kamppeisiin olen tyytyväinen, kunhan seinät saisi vaihdettua. Siitä tulisi mukava projektikin. ensin pakata ja poistella turhuuksia. Ja viettää "joulua" avaten paketteja ja pelata palikkatestiä, mitä mihinkin laittaisi. Mahdollisesti nauttia valoisemmasta asunnosta myös aamu kuuden jälkeen. 

Sillä aikakoneella voisin hurauttaa sen arkkitehdin työskentelyä katsastamaan. Antaisin hyviä vinkkejäkin. Asukkaan näkökulmasta. (Eivätkö arkkitehdit itse asu????) Talon palo-ovet sijoittaisin toisin päin. Niin, että tulipalon sattuessa ei tarvitsisi avainta käyttää ja ovi aukeaisi ulos päin. Pyöräkellarin oven aukeamissuunttaakin vaihtaisin. Silleen, että ovi avaisi väylän kuljettaa fillari suoraan ulos tai suoraan sisään. Nyt kammetaan ahtaassa välissä pyörä melkein rappukäytävän oveen kiinni ja venkslataan oven ja taittuneen pyörän kanssa tovi. Sijoittaisin koko talon toisin päin. Vaikka näin tämä asunto onkin kesällä viileämpi niin silti ei mahdu logiikkaani, että miksi juuri aamuaurinko on niin tärkeä ja loppuaika vuorokaudesta eletään pimeässä.

Viihtyisin itse paremmin ilta-auringon puolella. Se on lämpöisempikin, kuin jäätävä paiste aamulla, kun voisi vielä nukkua vaan ei voi.

Oih... Tulevassa asunnossa on kiva keittiö. Vaikka se olisi pieni niin olisi kuitenkin käytännöllinen. Tavarat saisi kaappiin ja sieltä ulos ilman, että puolet joko tippuu alas tai , että ne saisi paikalleen ilman, että saa harrastaa astia-akrobatiaa.

Olen pohtinut kohtalokummaa... Miksi se ei anna minulle sitä toivottua asuntoa? Mitä sillä on mielessä? Haen siis tiettyjä asumisoikeusasuntoja ja hakuja on ollut jo parikymmentä. Minulla taitaa olla lian nuori numero, kun ei ole edes katsomaan päässyt.

En tiedä, johtuuko valosta ja valvomisesta vai mistä, mutta jotenkin on ihan hirmuisen väsynyt. Sain tänään kuitenkin siivottua ja parvekkeen kukat laitoin vaihtoon. Narsissit saivat mennä ja muutama orvokit saivat enemmän multaa. Kohta ajattelin mennä pitkälle lenkille. Jos ei tuulisi myrskyn lailla niin kokeilisin jotain muuta. Polkupyörää jes jes jes. Viime viikonloppuna kokeilin piruuttani talon kerhohuoneella olevaa kuntopyörää ja perkule... Sain kun sainkin pyöräytettyä koko kierroksen ympäri. Aivan mahtavaa, että kesän suunnitelmiin tuli pyöräilymahdollisuus. Heti kun vapailla säät sallii niin täytyy alkaa treenaamaan. Voi olla, että jalka väsyy uuteen liikkeeseen nopeasti, mutta se on tehokasta lihasten vahvistumista ajatellen. Polkimien pyöräyttely ei edes sattunut. Aiemmin portaissakin sattui jonkin verran. Ihan kuin luut ottaisivat toisiinsa kiinni. Tai, että koko koipi menisi sijoiltaan. Nyt olen käppäillyt enemmän ja enemmän töissä rappusia ylös ja alas. Jotenkin vain niin ihanaa ja helpottavaa, että tästä tulee jonkinmoinen kalu. Parin työpäivän jälkeen tosin jalka väsyy, mutta ihmekkö tuo, kun askelia kertyy reippaasti yli 17 000. Pitäisi muistaa venytellä.

Voisikohan väsymys olla sitäkin, että raa`an kevään valon kera myös kaipaisi sosaalista toimintaa. Tosin olen enemmänkin sosiaalinen erakko. Nauttis kuitenkin olla ihmisten keskellä vaikka olisikin yksin. Ehkäpä sitä kaipaa hetkiä, että voisi tai oikeastaan olisi syy meikata ja pukeutua kauniisti. Voi luoja, että kaipaisi suoniin kulttuuria. Museoita. niitä kivoja retkiä kameran kanssa kuvaamaan ihmisiä ja eläimiä. Tapahtumia. Valinnan vapautta mennä ja olla menemättä. Juhannustansseja toppatakissa.Uimahallia..... oih vesijuoksua. Pidetään pirusti peukkuja, että maauimalaan pääsisi heinäkuussa, jos ei muualle pääsisi.

Sitä riemua odotellessa... Ulos lenkille. Sitten, jos kokeilisi taas maalata taulu, jota olen suunnitellut ja lopputulos jännittää, että onko edes sen värinen kuin ajattelin. Illalla katti kainaloon ja kirja käteen. On se tämäkin ihan ok. Eipä tämä niin hirveästi normaalista poikkea. 

sunnuntai, 10. toukokuu 2020

Keveämpää kevääseen

Vaikka ajatukset ryömivät... ei oikeastaan koronassa vaan ihmisten typeryydessä niin mahtuu kevääseen keveyttäkin. Löydän silloin tällöin reittejä kävelylle ja nyt alkaa jalka olla aina vain iloisempi, mitä pitempiä retkiä teen. Pikkuisen jouduin laadusta maksamaan, että reitti pysyy turvallisempana. Mutta kun kiertää kehien alta niin palkinnoksi pääsee kyllä luontoonkin.

Viime viikonloppuna kävelin seitsemisen kilometriä hakeakseni kukkia parvekkeelle. Se oli kiva reissu. Eikä ostokset niin paljoa painaneet.Nyt odottelen, että narsissit poistuvat luonnollista tietä ja tekevät tilaa uusille. Orvokin ja japaninkellot asustelevat laatikoissaan ja pikkuhiljaa ottavat itselleen tilaa. Harmoninen ajatelma suunnitelmallisuudesta karahti alkumetreillä kiville. Taimimyymälä on kuin karkkikauppa, missä ei voi hillitä itseään. Viime vuonna teemana oli "paljon kaikkea ja erilaista". Tänä vuonna "saa olla samanlaista kunhan on paljon värejä". Väreistä saa energiaa.

Dibadui... Väreistä pääseekin seuraavaan innostukseen.Maalaamiseen. Olen pitkään suunnitellut maalaavani taulun. Aihe on ollut hakusessa ja taitoa ei ollenkaan. Värejä sitäkin enemmän. 

Ostin syksyllä Tigeristä halpis-pohjan. Iso pohja maksoi vain 10e.  Laadusta en tiedä sanoa, mutta lahjattomana ei halpuus haittaa niin ei harmitakkaan. Olen katsellut youtubesta akryylimaalausvideoita ja paljon tutkiskellut Pouring-tekniikkaa. Juoksevia värejä levitetään pohjalle ja heilutellaan mielen mukaan. Tämä sopisi minulle. En vain oikein meinannut ymmärtää, jos vieläkään, että miten väreistä saa juoksevaa. 

Malttamattomana otin värit ja pensselit esille ja aloin maalaamaan. Ajattelin tehdä ensin vaalean pohjan, missä olisi sellaisia himmeitä harmaita japastellisävyisiä läiskiä. Kiva ajatus, mutta toteutus olikin violetti pohja. En ajatellut loppuun asti, että läiskäni ei tarvitsisi pigmenttiä kuin ihan kuiskauksen verran. Suurieleinen kun olen niin tummahan siitä tuli. Kun taulu kuivui niin se oli paikallaan jonkin aikaa antamassa inspiraatiota. Väri muuhun sisustukseen oli väärä, mutta miellyttävä. Mitä siihen laittaisi muuta. Mietin kuvioita ja aiheita, kunnes löysin taas nämä Pouring vinkit. Jossain myytiin nestettä, millä lantrata maaleja. Tilaukseen siis.

Kun pullo tuli niin ryhdyin toimeen. Säästeliäästi tein kuitenkin liian vähän värejä. Olisn viskellyt punaista ja turkosinvihreää jo miten sattuu violetille pohjalle ja keltaista levittäessä vasta tajusin, että määrät eivät riitä ja keltaiset valumaläntit olisivat violetilla pohjalla olleet kivat. Oi, miksi en läjäyttänyt muitakin värejä siististi järjestyksessä niin se taulu olisi voinut olla siinä. Koska en tiennyt mitä olin tekemässä niin otin sellaisen lastan käteen ja levittelin läträämäni värit pitkin poikin sillä ajatuksella, että tulkoot mitä tulee. Tutkin samalla värejä, kuinka ne käyttäytyy. Loppujen lopuksi olin kumman tyytyväinen sellaiseen kummasotkuun, mutta jotain vielä lisää. Lantrasin vielä hieman mustaa. Upotin sukkalankaa sekaan. Kastetut langat kiepauttelin mutkittelemaan taululle ja vedin langat sivusta pois. Ne muodostivat kallamaista kukkaa mustuttavan kuvion.  Sittn päätin, että tämä on tässä. Minulle on vaikeinta ollut lopettaa ajoissa ja lopputulos on ollut vain toisen värinen pohja odottamassa kuvaa. Ilmeisesti valokuvaus on kouluttanut olemaan tekeleihin tyytyväinen ajoissa. 

Ensin ihmettelin teostani. Se oli aika kaukana siitä, mitä ajattelin. Ensimmäiseksi yritykseksi edes jotain tekniikkaa käyttäen ihan kelvollinen. Nyt vuorokauden tuossa muhiessaan olen alkanut jopa pitämään siitä. Sotkutaulu, mikä ei varsinaisesti esitä mitään, mutta halutessaan voi esittää mitä vaan.

Harmi ettei nyt kuvaa ole. Jos saan tehtyä enemmän niin teen sellaisen pikku taidegallerian tänne. Tarinoineen tietenkin. Paremman puutteessa, kun museot ovat kiinni.

 

Nyt ulos, kun kerran hemmotellaan ihanalla ilmalla.

sunnuntai, 10. toukokuu 2020

Sotatila

Olemme "sodassa" Covid-19- viirusta vastaan. Niin kuin jo tiedämme niin tämä taistelu on globaalinen. Eturintamassa terveydenhuollon työntekijät. Tukijoina tavalliset ihmiset. He, jotka omilla tahoillaan yrttävät ehkäistä viruksen leviämiesen. Etätöillä, suojautumalla, pitämällä turvavälejä, välttelemällä ryhmiä yms yms.

Uhreina tässä sodassa on heitä, jotka ovat kuolleet. Heitä, jotka ovat sairastuneet ja mahdollisesti jotkut ovat saaneet pysyviä vammoja, vaikka olisivat selvinneetkin. Osa on menettänyt läheisiään. Jos on säästynyt sairaudelta niin on saanut tälliä talouteen. Toiset pahemmin kuin toiset ja tulevaisuus tältä osin on melko pelottava kysymysmerkki.

Tulevasta emme voi tietää. Kauanko ja kuinka pahaksi tämä tilanne menee. Siksi onkin päivittäinen ihmetyksen aihe ollut sekä itse viiruksen oveluus ja muuntautumiskyky, kuin myös sen värväämän armeijan sitkeys ja määrä. Kuinka ihmeessä, se on saanut puolelleen niin paljon ihmisiä levittämään tautia kaikin mahdollisin keinoin.Vain mielikuvitus taitaa olla rajana. Toki aina ei itse tauti ole välttämättä leviämässä, emmehän voi tietää, mutta kaikki keinot on käytössä, että se mahdollisuus osumiin annetaan.

Armeijassa on monta osastoa.

Tankkerit jyrää kaiken alleen. Parit ja pariskunnat, jotka vievät koko kevyen likenteen väylän pitäessään toisiinsa hieman etäisyyttä, muttei muihin ihmisiin. Kun vastaan tulee tankkeri niin on vain yksinkertaisesti väistettävä penkalle. Jos reunassa on este, vaikkapa rakennus tai aita, niin tämmöisen kevyenliikenteen liikennesääntöjä noudattavan on siirryttävä kadun vasemmalle puolelle. Pompattava ajotielle ja toivottava, että tankkeri on ohittanut ennen autoilijaa, joka ihmettelee taatusti, että miksi jalankulkijat hyppivät ajotielle. Tankkerit eivät olisi niin vaarallisia, jos asettuisivat kulkemaan peräkanaa vastaantulijoiden kohdalla. Siirtyisivät sinne kadun oikeaan laitaan, että tilaa ohitukseen olisi riittävästi. Ei! Tankkeri ei väistä, koska se on suuri ja mahtava. Kömpelökin, koska kaksi lisäaskelta olisi sen liikkuvuuteen liikaa.

Sala-ampujat, jotka ampuvat liikkuen. Sala-ampuja hölkkää takaa ja ohittaa juuri ja juuri koskematta kiilaten suoraan eteen. Läähättämällä sinkauttelee patruunoitaan kaikkialle. Tehoikkaimmin ohitettavan hengityselimiin. Silloin tällöin nämä sala-ampujat käyttävät myös psykologista sodankäyntitaktiikkaa tulemalla vastaan. Suoraan kohti tullessaan saavat vastapuolen niin raivoihin, kuin ahdistuneeksi. Kun katu tai tie on tarpeeksi leveä, että muutama askel sivuun ...tai jopa sen järkevämmän väylän valikoiminen olisi mahdollista, mutta se ei voi olla mahdollista sodassa, missä on saatava mahdollisimman monta uhria. On myös mietittävä kulutuksia. Tälle armeijan osastolle käy liian kalliiksi kuluttaa kuntolenkillään energiaa (ehkä jopa aivojen käyttöönkin) ylimääräisiin askeleihin, koska energia/kulutus on valmiiksi laskettu. Vaatisi ilmeisesti valtavasti lisätöitä laskea, että montako protskupatukkaa enemmän vuodessa kustantaisi tämä pikkuisen pidempi väistöliike. Ja ne pari patukkaa vuodessa olisi aivan liikaa.

Tehokkaimpiin kuuluvat  miinaryhmä ja lento-osasto. Kun kulkee minkä tahansa juna-aseman, bussipysäkin, kaupan edustan yms kautta niin huomaa kuinka tehokkaasti miinaryhmä on tehnyt työnsä. Kekseliäinä ovat miinoittaneet sellaiset paikat, missä kulkee pakostakin mahdollisimman paljon ihmisiä ja sadevesi ei huuhdo miinaklimppejä pois. Leppävaarassa juna-aseman ympäristö on ainakin erityisen hyvä esimerkki. Siellä ei taida olla neliömillimetriäkään miinoittamatonta kohtaa. Kun edelliset sylkiklimpit kuivuvat niin tilalle on tullut satoja uusia. Junalaitureille menevät portaat ajoittain kirjaimellisesti valuu limaa. Vakoojana olen välillä ollut määrästä pöyristynyt. Klimppien määrä pandemian aikana on täysin käsittämättömän valtava. Toki voisi pakolliset syljet erittää nenäliinaan, mutta viiruksen tarttuvuusmahdollisuus pienenisi ja muuttuisi tehottomaksi.Lento-osastoon kuuluvat pommittavat  lentoräät klimppikasojen sekaan ja joskus katsomatta, että joku ohikulkija sattuu osumaan lentoradalle. Nämä ihmiset ovat usein ihan tavallisiksi töihin kulkeviksi naamioituneita sotamiehiä, joskus jopa naisia. Matkan varrella olisi puskiakin ja alueita, jossa ei kuljeta. Lento-osastoon kuuluu myös yskijät, jotka eivät suostu nostamaan hihaansa suunsa eteen. Hihaan voisi tulla liikaa bakteereja ja ne omathan ovat kaikista pahimpia. Aamujuna valuu koko viikon puhkiessa eteenpäin.

Edellisen ryhmän tukena on jalkaväki. Nuorista, yleensä miespuolisista värvätty rykmentti. He keräävät kulkiesaan tarvittavan määrän miinoja ja lentoräkäpommeja mukaansa. Istahtavat junaan ja nostavat raskaasti aseistetut kenkänsä vastapäiselle istuimelle. Mieluiten kangasversiolle, mikä on vaikeampi puhdistaa. Kun poistuvat junasta niin joku istuu siihen samaan paikkaan. Pommit ja miinat siirtyvät  vaatteisiin ja hyvässä lykyssä vaatteitten kautta joko heidän tai läheisten limakalvoille. Esimerkkinä vaikkapa äiti istuu keräten klimppien tehot. Lapsi halaa äitiään ja koskee vaatteita ja laittaa sormen myöhemmin suuhunsa tai koskee silmiään. Ennenpitää koko perhe on kipeä. 

Nämä olivat esimerkkejä viimeviikon työreissuilta. Penkillä jalkojaan pitävälle pojalle sanoin, että: "Päätit sitten paskasia kenkiä pitää penkillä, missä muutkin istuvat. Et varmaan ole huomannut kuinka paljon jengi sinkoaa sylkeä ja räkää, mitä tuohonkin on kulkeutunut." Jatkoin matkaa vapaalle istumapaikalle ja junasta poistuessa huomasin, että oli mennyt viesti perille. Poika istui kiltisti jalat lattialla vaikka olemus olikin huomauttaessani minua kohtaan vastustava.

Valistaa voisi loputtomiin, mutta minäpäs kysynkin näin päin: Mitä nämä henkilöt oikeasti menettävät ottaessaan pari askelta kauemmaksi muista? Miksi vastustetaan kynsin hampain sitä, että kaikilla olisi mahdollista tuntea edes hitusen turvallisuutta kulkiessaan töihin. Miksi tällaisina aikoina on ylitsepääsemättömän vaikeaa antaa tilaa muille, jos se normaalinakin aikoina on mahdollista. Miten voi olla ylivoimaista suojata yskiessään? Miten on ylivoimaista jättää sylkemättä joka helkatin tuuttiin? Saako ihminen tosiaan aivoverenvuodon samantien siltä istumalta, jos ihan hitusen ajattelisi muitakin kuin itseään.

Olemmeko sodassa sittenkään virusta vastaan? Vai onko tämä vain luonnon tapa täräyttää takaisin. Onhan ihminen sitä jo aikansa pommittanutkin. Monin tavoin ja nyt on huomattu vaikutukset, kun luonto on saanut hetken hengähtää. Raja tuli vastaan ja luonto itse päästi oman aseensa valloilleen? Yhtenä välineenä ihmisen tyhmyyttä vastaan luonto käyttää sitä samaa välinettä, mikä on sen itsensä kimppuun käynyt. Välinpitämättömyys! Voiko välinpitämättömyyttä muuttaa? Voispa.

 

torstai, 23. huhtikuu 2020

Ei pitäisi sanoa ääneen

Ei pitäisi sanoa ääneen, että tämä viikko on ollut työn suhteen kummallisen mutkaton aamuvuorosta huolimatta. Vaikuttaa varmaan paljon, että jalka ei ole ollut enää niin kipeä. Viime viikon lomautus oli ilmeisesti sille vain hyväksi. Sain jumpattua voimaa lisää ja metsäreissut kallioille ja kukkuloille ovat tehneet hyvää. Ei pitäisi sanoa ääneen. Vielä on viikkoa yksi päivä jäljellä.

Ei olisi pitänyt sanoa ääneen, kun lojuin viime vuonna pääsääntöisesti kesälomani maauimalassa, että ensi vuonna sitten reissuun... Nauran tässä juuri, että nyt se meni reissut, mutta niin meni maauimalakin. No ei mahda mitään. Pakko stten keksiä jotain muita virikkeitä. Taisin sanoa ääneen, etten hanki niin paljoa kukkia parvekkeelle. Pihtailu ei taida tämän asian suhteen toimia sekään. Aion tehdä sittenkin parvekkeestani paratiisin, missä voi aikaansa viettää enemmänkin. Kelailin eri vaihtoehtoja vesileikkeihin ja suurin suunnitelma on hommata vati. Vatiin vettä ja jumppakuminauha kouraan. Siinä on sitten meikäläisen uima-allas kuntoilu mielessä. .... Ehkä, jos innostun niin voisin vielä virittää tätä parvekesisustelua vähän kauemmaksi mökkihöperyyden oireista. Jos sitten kuitenkin tyytyisi vain kukkiin.

Pitäisiköhän sanoa ääneen tavoite. Se on fillarointi. Täytynee vain kokeilla vaikka seinään nojaten, että pyörähtääkö jalka täyden polkimen ympyrän ja toivoa parasta, ettei kolhi itseään tai ainakaan kovinkaan pahasti kaadu. Sen verran laiskaksi on tullut, ettei viitsisi enää yhtään raajaa hajoittaa.

Sen sanoinkin jo ääneen... hmmm... oikeastaan huusin kuin pieni sika parvekkeella naapurilleni, joka tamppaa kantapäitä lattiaan jotakuinkin jatkuvasti. Tulevaisuuden suunnitelmaksi ajattelin askarrella pahvista pokaalin. Laitan siihen dimangeja ja kaikkee ja sellainen iso onnittelukortti rappukäytävään. "Onneksi olkoon! Olet ansainnut palkintosi kantapäämaratoonista. Vuosien säännöllisen päivittäisen ja iltaisen  harjoittelun johdosta pääsit kuin pääsitkin maaliin. Kilpailu on siis päättynyt. Harjoittelu seuraavaan maratooniin siirretään jatkossa ulos. Kiitos! Terveisin naapurisi Cheeleeder!"

Eilen nauroin ääneen. Pikkukissalleni. Hommasin uuden maton. Minulla on muuten krooninen matto-ongelma ja siitä kohta. Hommasin siis uuden maton ja levitin sen lattialle. Ihailin sen kauneutta ja myhäilin onnesta. Pikkukissani... 16 vuotias vanhus saapui saunasta tutkailemaan uutta tulokasta. Niin räjähtänyt olemus kuin vain voi olla kissalla, joka ei oikeastaan ole ihan hereillä niin kuinka nopeasti se olemus voikaan muuttua. Kisu nuuhkaisi pari kertaa mattoa ja sai jonkin käsittämättömän hepulin. Syöksähteli maton kuvioita kiinni sinne tänne. Läpsi reunoja, missä ei ole edes hapsuja. Nosteli kynsillään osaa siitä matosta ja sama ralli alusta. Tämä oli ilmeisesti loistohankinta, kun pikku kisuni oli niin riemuissaan. Ei ollenkaan normaali reaktio. Loppuillan se istuskeli keskellä mattoa ja tutkaili maailmaa. Ehkä hänen maailmassaan paikka muuttui paratiisiksi. Tänään se on jurnuttanut taas tuttuun tapaan saunassa.

Pienestä eläimestä puheenollen... Olen siitä karvakasasta harjannut varmaankin ämpärillisen irtokarvaa. Sitä kuitenkin mietin, että, jos laittaisin koko kissan ämpäriin niin se hyppäisi sieltä pois. Tämä pohdinta on tätä korona-tasoa. Hirmuisen tyhmä ajatus, mutta nauratti, kun tuli mieleen. Sitä en siis tohdi ajatella ääneen, että onkohan sitä hyvää vauhtia muuttumassa böbiksi. 

Olimpa sitten tulossa böpiksi tai en niin jotenkin on parempi fiilis. Niin kauan kuin on terve niin loppujenlopuksi kaikki on hyvin. Ulkoiluhommat rauhoittuivat löytäessä hyvät reitit. Töihin kun pääsi niin sielläkin on jotenkin erilainen fiilis. Sellainen turha jankkaaminen on jotenkin unohtunut ja kaikki soljuvat sulassa sovussa. Mukavaa.

 

Ai ni.. se minun kroooninen matto-ongelma on ollut sellainen ikuinen brobleema. Liian pitkällä eteisellä varustetussa asunnossani olen usein ollut hommaamassa käytävän mattoja. Homma on kuitenkin edennyt ei-ollenkaan ja joskus kaupoilla törmätessä johonkin superhalpaan pikkumattoon, olen asian muistanut ja ostanut tietenkin yhden pikkaraisen maton, mikä on yksinänsä hetken lattialla lojunnut. Sitten kun olen muistanut asiaan vihkiytyä paremmin ja mennyt hakemaan matonpätkälle kaveri niin eipä niitä ole ollut enää. Mutta tilalle on tullut jokin uusi tarjousmatto ja eikön kainaloon ja menoksi.  No niitä erittäin erilaisia pätkiä on kerääntynyt ja välillä olleet parvekkeella ja keittiössä, milloin missäkin. Vaan eipä ole eteisessä. Tai yksi yrittää epätoivoisesti sitoa leviävää kissanhiekkaa. Olen etsiskellyt yhtenäistä mattoasarjaa vaan kuinka se voi olla niin vaikeaa. Ei saa olla bukleeta, kun kissa jää siihen jumiin. Ei voi olla vaalea, ettei lika näy. Ei voi olla liian tumma,että valo riittää. Ei saa olla liian liru, ettei kompastu. Ei liian painava, että saa helposti pestyksi. Ajattelin värikkäitä, keltaisia vaikka... no entä jos kyllästyn ja sama rumba alkaa uudelleen ja kellariin ei enää mahdu mitään ylimääräistä ... huoh!. Sieluni ei siis ole vielä valmis eteisen yhteneväiseen mattosarjaan. Eikä näköjään kuramattoonkaan.

Olohuoneessa oli toisenlainen tilanne. Olen pari kertaa ollut harmonisessa tilassa kahden suurehkon mattoni kanssa. Toinen on kuitenkin liian liru. Toisesta olen tykännyt muuten vain. Mutta sitten onneton keksin tehdä ruokailuryhmästä viihtyisän ja pöytä tuoleineen on huutanut pehmikettä alleen. Löysin aivan ihanan maton. Mittailin useasti, tilasin ja paketti tuli perille. Se on aivan ihana ja kissakin tykkäsi. On vain 20 senttiä liian leveä. Vanha isomatto on alkanut riitelemään uuden kanssa ja joutuu jäähylle suihkuun ja kellariin hetkeksi.Mutta sitten tulee taas ongelma. Huone on pieni ja ruokasalini mattoineen vie tilasta puolet. Minkä ihmeen keksisin tilalle? Jonkin pienemmän. Voiko pienen huoneen ruokapöydän matto olla isompi kuin sohvan edessä lojuva? Entä jos se tuleva uusi rupeaakin riitelemään ihanaisen mattoni kanssa ja sitten joudun siirtämään ihanaisen ruokasalistani olohuoneen puolelle ja sitten onkin pöydän alla taas väärä matto. Lattiani on kuin vääränkokoisilla paloilla varustettu palapeli. Makuuhuone on sentään rauhallinen. Siellä ei ole mattoja ollenkaan.

Jos ihmettelen itsekkin, kuinka onnistun löytämään ongelmatilanteita jopa mattojen kanssa. Onni on, etten ole niille sentään jutellut vielä ääneen.... En vielä.