Metkaa, kuinka illalla nukkumaan mennessä yhtäkkiä muistuu mieleen peräti kahdenkymmenen vuoden takainen harmitus. Ilmeisesti minulla on melko tylsää vaikkei oikeastaan edes ole ollut. Olen viikon ollut saikulla. Armas pomoni katseli kävelyäni ja kehoitti menemään lääkärille. viikon tässä nyt sitten olen yrittänyt kuntoutua edes välttävään käppäilykuntoon. Viikko vielä jäljellä, eikä ihan hirmuisen hyvältä näytä. Viimeisin poksahdus taisi tosiaan olla pahin tähän asti, koska koipi on ollyt yllättävänkin hankala.

Tylsyyttä on estänyt uimareissut lähes päivittäin. Osuin kerrankin vesijumpan aikaan ja sain pöllittyä parit vinkit, miten vähän vaihdella tylsäksi käynyttä vesijuoksurullaamista.

Yksi sienireissu. Veikkaan, että tämän vuoden sienet on kerätty. Vaikkei matka ole pitkä ja metsätallaaminen hissukseen oli oikeastaan hyväksi niin liian rankka matka polvelleni. Reilu pari tuntia ulkoilua ja en meinannut kotiin päästä, kun vauhti vain hiipui ja kaikki paikat, missä olisi hetken voinut istahtaa olivat joko varattuja tai märkiä. Onnea oli kuitenkin sen verran matkassa, että joulupöydän sienisalaattiainekset ovat nyt säilötty. Perinteinen määrä yhdellä kertaa. Ihan kiva juttu.

Yhden tutun kanssa kävimme Ikeassa ja se oli mukava reissu. Kannattaa näköjään mennä toistekkin tuon polvivammaisen shoppaushullun kanssa. Kerrankin sai rauhassa katsella ilman, että joku huokaa rauhattomasti vieressä ja koko keho kertoo, että haluaa jo pois vaikka suu sanookin muuta. Hupaisaa oli, kun noin 70v mieshenkilö ja minä kailotimme säännöllisin väliajoin vuoronperään hyllyjen väisllä "hei tuu kattoon, kun on niin ihana juttu täällä"! :)

Viikonloppuna kiersin Espoo Visual Festivaalin kahdesti. Lauantaina kamerani kanssa ja sunnuntaina kahden kaverini kanssa. Toisena päivänä jätin mäen päällä olevan temppelin suosiolla väliin. Kierros oli juuri niillä rajoilla, että loppuvaiheessa alkoi hitusen kärsimystä olemaan. Olen kuitenkin iloinen, että menin. Se oli oikein onnistunut kierros. Kameralla vangitsin "kummituksia". Pitkällä valotusajalla ohikulkevia ihmisiä, joilla oli vaikkapa vain jaloissa valoa. Leikin kameralla niin, että taidepläjäyksestä tuli hieman moniulotteisempi. Jännittävintä oli kuitenkin pieni kävelypätkä "halki avaruuden". Eli pilkkopimeä reitti, mihin oli molemmille puolille ripoteltu paljon heijastimia. Koska oli niin pimeää ja pelkäsin mihin astun, älläsin ottaa puhelimen taskulampun käyttöön. Lauantaina yksin ollessa, olin metsäreitillä hetkellisesti yksin ja avaruustähtiefekti tuli paremmin esiin. Todella jännäksi meni puhelimen soidessa. Seisoin luuri korvalla täysin pimeässä. Hieman pelottavan musiikin soidessa. Sain puhelun lopetettua ja pääsin pimeydestä pois. 

Tällainen taidepläjäys oli kiva ja antoisa. Tarinoineen ja tarinoineen, jotka noista teoksista  syntyi itselläni. Toivottavasti toisenkin kerran järjestetään.

Tekisi mieli mennä seuraavaksi Linnanmäelle Iikweekkiä katselemaan. Jotenkin vain kävely ei houkuta. Toisaalta voisin majoittua johonkin istuskelemaan kamerani kanssa ja näpsytellä taidepläjäyksiä pimeässä. 

No mutta takaisin alun kismitysasioihin. Siis polvea on särkenyt iltaisin ja aamuisin. Aamut ovat normaalia, mutta iltasärky on tullut elelemään kanssani ja siihen kai totuttava ainakin jonkin aikaa. Ajatuksenjuoksuni meni kuitenkin eilen nukkumaan mennessä niin, että särky sai pohtimaan portaita. Portaista tuli mieleeni entinen työpaikkani. Eräs ravintola Helsingissä, missä oli yläkerrassa ravintola ja alakerrassa bubi. Ravintolasta itsestään tuli mieleen yksi karmeimmista työvuoroista, mitä olen ikuna tehnyt. En ole sen koommin sitä iltaa miettinyt, koska siinä ravintolassa oli asiakaskunta jo pelkästään haasteellinen. Mutta nyt tuli tämä kyseinen ilta mieleen, millaisiin suorituksiin on joskus tervepolvisena yltänyt. 

Minulla oli ruokapuolen vuoro yläkerrassa ja bubin puolen vastaava olikin sairaana. Saimme nuoren tytön tuuraamaan. Pompin portaita ees taas ja painotin, että soittaa sisäpuhelimella tai tulee hakemaan, jos tarvitsee apuja. Juu kyllä hän pärjää.Tietenkin osui kiire ilta. Ja kiireemmäksi meni pitkin iltaa. Alkuillasta neuvojani tarvittiin. Pitäisi saada lasku ulos koneelta. Noh utelin, että mille pöytänumerolle on myymänsä tuotteet kirjannut. Tyttö oli aivan öönä, ettei ole niitä kassaan lyönyt ollenkaan. Ok. Noo mitä olet myynyt? ÖÖÖÖ. Siinä kohtaa niskavilloja kutitti. Tytteli oli jaellut juomia kirjaamatta niitä minnekkään.Mutta oletti, että lasku silleen ihan itsestään ilmaantuu koneelle, mutta hän ei vain löydä sitä. Hätiin tuli asiakas, joka oli istuskellut tiskillä ja oli seuraillut tytön touhuja. En muista, puuttuiko kassasta rahaa, joten kaipa ne arvaukset aika lähelle meni. Lasku saatiin tehtyä. Ja painotin, että alkaa sitten hyvissä ajoin tyhjntämään terassia ja vinkkailemaan asiakkaille siirtymisestä sisään Se pitää olla kymmeneltä kiinni. Juu, sanoopi tyttö.

Ja tätä muistuttelin aina silloin kun kerkesin hänen osastolla piipahtamaan. Kiirettä piti ja pitkin iltaa oma pisteeni ruuhkautui. Ihmettelin, että miksi terassiasiakkaat hakevat juomansa ylhäältä. Kun jono hellitti niin kävin kurkkaamassa tilannetta. Tytteli näpytteli tekstiviestejä. Kysyessä, miten menee niin vastauksena tuli, että ihan hyvin menee, mutta alkaa olla lasit loppu. Hmmm. katselin ympärilleni ja melkeimpä kaikki lasit olivat joko käytössä tai likaisina ptkin pöytiä. Hmm. Auttaisikohan lasipulmaan, että niitä keräilisi ja tiskaisi välillä? Juu, aijaa... näpynäpynäpy näpy. Jotenkin alkoi luotto mennä, että mahtaako tytteli tehdä täällä yhtikäs mitään ilman pyytämistä. Ja muistutin terassin sulkemisesta parin tunnin päästä. 

Sitten en hetkeen päässytkään alakertaan ja kun vihdoin hetkeksi kiire hellitti, katsoin kelloa ja noin vartin yli kymmenen. Menin alas ja ei voi olla totta!!! Ne samat lasit olivat edelleen pitkin pöytiä. Terassi auki ja pöydät sielläkin totaalisen täynnä likaisia astioita. Tytteli istuu tiskin takana puhelin kourassa, että hyvin menee. 

Silloin pingahti hermoon ja jouduin jo äkäisemmin komentamaan tyttöä, että nyt se puhelin pois ja töihin ja se terassi todellakin kiinni. Siivosin laseja ja komentelin asiakkaat sisään, jotka jonottivat omalla tiskilläni samaan aikaan kun telepaattisella ruoskalla paukuttelin likkaan liikettä. Koska terassin sulkeminen viivästyi noin puolituntia niin sain jälkikäteen vastata asiasta talon asukkaille ja luvat terassiin olivat vaarassa. Onneksi meni pienen väännön jälkeen perille, ettei kyseessä ole tapa vaan henkilöstöpulan aiheuttama vahinko.

Noin tunnin päästä tytsy tuli kysymään, että voiskohan hän lähteä kahdeltatoista pois, koska sopi kaverinsa kanssa treffit kaupungille. Siis ninkös mitä?? Työaika on sovittu kahteen yöllä ja niitä likaisia laseja kannattaa tosiaan pestä aiemmin, jos mielii siiheksi päästä ulos. Eipä sekään ohjeistus tehonnut. Kun valomerkki vihdoin tuli  porrasjuoksu/vahti/ opastus/ selkärangattomantapauksenpersauksillepotkimisen -session jälkeen, aloin laskea kassoja, mikä piti tällä kertaa tehdä kahdessa paikassa. Ei siinä mitään, mutta kun menin tytön pisteelle niin ne hiivatin lasit olivat siellä pitkin pöytiä vieläkin. Jos joku on ikinä nähnyt ravintoloiden ja keittiöiden tiskikoreja niin niitä koreja taisi olla useampi kuin kuusi. Tiskikone jauhaa aikansa ja aloin epäilemään, että pääsenkö itsekkään ikinä kotiini. Sitten tytteli oli lähdössä ja taas joutui pyytämään, että hei, meillä on tosiaan tuo toinenkin puoli laitettavana ja kassat laskettavana. 

Jälkikäteen selvisi, ettei tämä tyttö ole ollut ravintolassa töissä kuin ehkä kerran aiemmin, jos sitäkään. Ei mitään käsitystä siitä työstä. Ja kuitenkin tomerasti ilmoitti osaavansa hommat. Joutui siis täysin kokemattomana paikkaan, jossa joutui vastaamaan yksin oasta osastosta. Eikä oikein ollut hiffannut, että astiat eivät taikoudu takaisin tiskille myyntikuntoon. Voi apua.Totesi minulle, kun vihdoin pääsimme ulos, että olipa kiva työpaikka. Hän voi kyllä tulla toistekkin. Totesin, ettei taida onnistua, jos se minusta kiinni on. En ala tekemään kahden ihmisen hommia ja ravintolahommissa lakipykälätkin tulevat jo vastaan valvonnasta ja luvista yms.

Mutta juu, tästä on melkein puoli ihmisen ikää (omani) aikaa. Se oli vain yksi päivä. mutta olen kihissyt kiukusta koko päivän. Pohdiskelin koko ravintola-ala uraani. Oli niitä ikimuistoisia hetkiä, mutta aika paljon sellaistakin, mitä olisi varmaan pitänyt jollekkin terapeutille purkaa. 

Olen ollut muutamassa anniskelupaikassa töissä ja kaikenlaista sattui. Kerran sain mummelilta kuonoon. Aivan yhtäkkiä. Viikon päästä eräs pariskunta riehui ja hajoitti jotakuinkin kaiken. Pari työkaveria jouduin käräyttämään työpaikkajuomisesta. Yksi työkaveri, joka oli palkattu valvomaan turvallisuutta haistatteli joka käänteessä. Silloinkin, kun halusi oppia tekemään drinkkejä. Vuorossa oli Hotshotti. Onks tää hyvä okstää hyvä... ja koska totesin sen vai olevan just noin, hyvä tuli... niin kiitokseksi opetuksesta haistatti v... En kehunut tarpeeksi ponnekkaasti. Kyseinen kaveri selosti jokaisen asiakkaan astuessa sisään, että mihin kohtaan hän lyö minkäkin pituista. Puutuin asiaan, että ehkäpä hänen ei tarvitse suunnitella niin ankarasti vaan kuskaa vain riehujan ulos, jos sellainen tilanne tulee. Sain uhkauksen, että minut pitäisi hakata. Jouduin kerran pyytämään asiakkaita odottelemaan ulkona, että pääsenkö ehjänä sulkemisen jälkeen ulos. 

No juu, vanhat jutut pomppaa ulos ja kun niitä ulostaa vaikkapa näin kirjoittaen niin ei kismitä enää.

Toinen kumma ahdistuskohtaus tuli eilen... Olisikohan eilispäivän fiilinki tosiaan ollut hieman ankealla pohjalla. Kävin vesijuoksentelemassa. Yleensä siitä tulee hyvä olo, mutta mielessä on pyörinyt eräs heppu, jonka kanssa olen joskus vaihtanut numeroitakin. Totesimme kuitenkin siinä höpistessä, että molempien horoskooppimerkki on jokseenkin vääränlainen. Ihan fiksunoloinen kaveri muuten. Vähän ujohko. Olen pari kertaa saanut viestin, missä ei ole lähettäjää mainittu. Ihan asiallisia ja kohteliaita. Enemmänkin sellainen vienokaino yritys tutustumiseen. Noh, taisi käydä niin, että tämän horoskooppikeskustelun jälkeen en edes numeroa tallennellut. Jossain vaiheessa nakkailin numeroita estoille. Mukana oli lehdenmyyntiä ja muita ärsykkeitä. Sinne taisi mennä vahingossa tuokin.

Kesällä törmäsimme kaupoilla ja siinä pikaisesti kuulumiset vaihdettiin. Olin menossa taidenäyttelyyn ja tuntui olevan näyttelyistä kiinnostunut. Pariin otteeseen tämä Ikea -pappa on kyseisen kaverin maininnut vaikkei hän jutusteluun ole muuten kuulunut.

Jäi kaivelemaan, että voisikohan tästä kaverista olla kivaa seuraa vaikkapa tosiaan taidenäyttelyihin. Vatvoin asiaa eilen ja tyyppi on monen monta kertaa mielessä käynyt. Mitä enemmän siinä vettä polkiessa asiaa mietin ja sitä, että pitää käydä kaupassa kotimatkalla sitä enemmän alkoi ahdistaa kauppaan meno. Entä jos törmäisin tähän heppuun ja kysyisin seuraksi. Entä jos se mokoma lähtisi. Entä jos se alkaa hyökyaallon lailla kaipaamaan huomiota ja kaikkea, mitä nämä muutkin. Entä, jos sitten osoittaudun taas joksikin itsestänselvyysasiaksi jollekkin ja huomaan taas olevani tilanteessa, missä olen välttämätön, mutta täysin arvoton. Hitto mulle tuli niin paha olo, että kaarsin kotiin ja meinasin pillahhtaa itkuun. Se fiilis oli karmea. Se pelko, ettei voi kaverina tutustua johonkin ihmiseen, koska pelko ajautua johonkin tunnevankilaan, missä ei mitään kivaa irtoa itselle, on suuri.

Vitsit kun olis joskus kiva kiittää kunnolla näitä oikkuja, mitä vastaan on kävellyt. Kyllä ne taitaa melkoista tuhoa  saaneet aikaiseksi. Jos joku asia meniskin putkeen niin olishan se hienoo...

No juu... tulihan tässä jaariteltua.