Empä muista leffaa, mutta jossain vanhassa suomalaisessa elokuvassa murhaaja oli P.U.Helin. Muuta en siitä leffasta sitten muistakkaan. Eikä se taida olla edes tärkeääkään. Kunhan tuli mieleen. Muistampa kuitenkin vanhan puhelimen. Vanhat ja vielä vanhemmat puhelimet olivat kauniita. Vaati käyttäjältään myös motoriikkaa. Mitä vähemmäksi muoto on muuttunut sitä enemmän tehtäviä siihen on tullut. Paitsi kokoon nähden. Muistan kun muotia oli jossain vaiheessa todella pieni kännykkä. Kuulin aika monta kertaa niiden tosin tuhoutuneen tuoppiin tai vessanpyttyyn. Ennen puhelin oli kuitenkin vain esine yleensä eteisessä. Sitten kun sai ensimmäisen vastaajankin niin taisi olla sekin päivä intoa täynnä, kun sai edes yhden ääniviestin. 

Nykyään puhelin on kuin yksi välttämätön ruumiin osa. Sillä hoidetaan herätys, kalenteriasiat, sosiaalinen toiminta, lippuja sinnetänne, kaiken ikuistaminen, posti, pankkiasiat, suunnistaminen paikasta toiseen, kumppanin metsästys, seurustelu, pummaaminen, ajan tappaminen...Jotakuinkin kaikki.

Sanat ovat muuttuneet hymiöiksi tai valmiiksi kuviksi, meemeiksi, gifteiksi, jotka ilmaisevat tunnetta ja toimintaa... Kielikin on muuttunut ihan muuksi, mitä on joskus oppinut puhumaan. Oikeaa tunnetta ei oikein kuvaa mikään järkevästi. Ja viestein periaatteessa voi laittaa ihan mitä vaan mikä parhaimmalta tuntuu. Naamatusten on kuitenkin helpompaa lukea kaikki sävyt. Äänenpainot, ilmeet jne.

Kun huomaa elävänsä jonkin tylsämuotoisen lituskapaketin kanssa niin välillä meinaa unohtua, mitä se oikea eläminen ja kokeminen on. Se on vain simppeli tosiasia, että maailmankuva supistuu kämmenen kokoista lättänää tuijottaessa vaikka netin kautta maailma olisi kuinka auki. On hyvä välillä irtautua puhelimesta ja tuijottaa vaikka ikuisuusprojektiksi muodostunutta tiskivuorta. Tuntea tunteita sitä vuorta kohtaan. Vaikka sitten ahdistusta tai parin kirosanan ( ne ovat minun suullisia hymiöitäni) kera pohtia, miten se taas on tuossa. Tai vaikkapa innostusta, että minäpäs tiskaan niin on sitten paljon siistimpää hetken. Välillä liikaa puhelinta tuijottaessa ei reagoi edes tiskeihin. Ei mihinkään. Kaiken elämyksen, hyvän ja huonon kokeminen vain tylpistyy. 

Tänään väsähdin koko puhelimeen. Koska siinä on "sosiaalisen kanssakäymisen" nykymuoto ja sain sitä sosiaalista kanssakäymistä kokea heti aamusta. Peräti kaksi henkilöä pummasi minulta rahaa. Ei niin, että "Mitä sinulle kuuluu?" vaan "Moi,olisko heittää pari kymppiä?". Kiva kuulla, että tulin mieleen, kun rahat on loppu, jos ei muuten niin ihmeemmin yhteyttä pidetä. Naapurini sentään kävi saman tunnin aikana pummaamassa kahvia ja tupakkaa ihan naamatusten ja sen kahden minuutin aikana, kun kahvin pakkasin, ehti hän hoitaa sielunhoidolliset asiat samalla vuodattaen masennuksestaan ja kuinka pitäisi saada kaljaa, että tulisi parempi olo, kun ahdistaa ja blaa blaa blaa... Jotakuinkin rasittavaa, mutta ainakin ihan elävää toimintaa ilman pikseleitä välissä. Tai ääntä ilman kuvaa.

Päätin pistää puhelimen tauolle. Käytin puhelintani vain tarpeelliseen. Katsoakseni kelloa. Kerran sorruin tosin vastaamaan viestiin... Räpätin toisenkin viestin. Olen puhelias ja höpisisin kuitenkin mieluiten vaikkapa tämänpäiväisen kävelylenkkini ihan ääneen. Naamatusten. Tällaiselle nykyaika on välillä aikas tuskallisen rajoittavaa.

Puin tarpeeksi vaatetta. Pakkasin kameran ja vettä ja painelin ulos. Oli se masiina mukana, mutta äänettömällä. Eipä tuohon onneksi mitään tullutkaan. Olipa vapauttavaa.

Kamerasta olen iloisesti muuten intoutunut taas. Olen kuvannut kuukauden aikana varmaan enemmän jo kuin viime vuoden jälkimmäisellä puolikkaalla. Intouduin jopa kukkia kuvailemaan. En yleensä rehuista innostu, mutta kun niillä leikkii vaikkapa vesileikkejä niin siitä tulee oitis mielekkäämpää. Liikkuminenkaan ei enää ole pelkkä muisto.