L O M A. Tuo iihana neljäkirjaiminen juttu. Neljä viikkoa ilman minkäänlaista suunnitelmaa. Sopivasti saamattomuutta. Sopivasti saamallinen. Yllätyksiä täynnä tämä loma. Ja voisimpa melkein väittää, että olen kerrankin viettänyt loman nautiskellen. Rentoutuen.

Alkulomalla ressailin kahden kollin loukussa. Vanhan pikku kissani, jolle lupasin kaiken aikan vaan en pystynyt lupaustani pitämään. Pikkuhiljaa se hyväksyi ottamaan oman aikansa syliin silloin kun sille on aikaa. Helteillä se hyytelöityi kuitenkin sen verran, että taisi olla tyytyväinen omassa rauhassaan.

Toinen, kesäkolli on tuonut paljon yllätyksiä. Olen taas oppinut itsestänikin jotain uutta ja pikkuhiljaa palautellut joitakin kauan sitten unohdettuja tapoja. Kuten vaikka ilmoittaa, kun on könynnyt iltamyöhällä kotiin, että on perillä. Uutta minulle on se, että sitä on jopa pyydetty ja se oikeasti jotakin kiinnostaa, että olenko turvassa. On ollut enemmän kuin mukavaa huomata, että ihan pikkujutuista saa tosiaan paljon iloa. Opin senkin, että höpisen, kun jännitän ja hermoilen. Taukoamatta. Mutta, kun tuntee olonsa turvalliseksi niin taidan olla ihan normaali.

Välillä olemme tehneet pitkiäkin lenkkejä. Hypänneet yllättäen paattiin. Tai metsään heittelemää fresbee-golfia. Lojumista maauimalassa. Lojumista siellä täällä. Herkutelleet hyvällä ruualla (sen tosin huomaa jo kropassakin). Hassu loma sinänsä, etten ole päivääkään viettänyt yksin. Ja positiivisia ylläreitä tupsahtelee joka päivä.

Kisullani on kestänyt hieman pitempään tottua uuteen tuttavuuteen. mutta nyt se on luovuttanut. Kaipa se jo huomasi, ettei tule syödyksi ja sitkeästi tuo toinen kolli tuossa hengailee, joten ottaa jo rapsutukset ilomielin vastaan.

Kesäkolli... Ompas tuo kuitenkin niin hyvä ja kiltin oloinen tyyppi, että taidan vielä pitää. Jos vain itse tässä viihtyy arjen alkaessa. Aitous on niin harvinaista nykypäivänä, että en viitsisi enää etsiskellä. Tuskin parempaa löytyisikään. Arki alkaa tosin tänään haasteineen, mutta eipä tässä mikään kiire ole mihinkään. Ja onhan hän niin perkuleen komee :).

Perjantaina pidimme pienimuotoisia loman päättäjäisiä ja törmäsin eksääni. Vaikka kohtaaminen oli ystävällistä, niin en vain saanut sitä ajatusta päästäni, että miten ihmeessä katsoin sitä elämää 11 vuotta. Se oli ihan kuollutta. Kaikin puolin. Tai noh... niin kauan jaksoi, kun jaksoi itse veturina olla. Mutta niin harmaata hampaista lähtien. Nyttenkin se tutun oloinen juttelutapa.... Miten ihmeessä voi olla niin teennäistä. Ihan kuin jossain opaskirjassa sanotaan, että "hymyile!" ja vedetään vain huulet irvistykseen, mutta silmissä ei liiku mikään..... Ja surullisinta kai on se, että tämä oli ihan normaalia. Jokapäiväistä. Yääh. Eipä ole tullut koskaan kaduttua, että lähdin elelemään ihan omaa elämää. 

Nyt kun näkee hymyn niin se hymy raikuu kasvoilla niin, että koko maalima nauraa .... Voi juku. Kyllä kannatti odottaa.

Jaahas... vaivuin taas huokailemaan.. Noh. Mikäs tässä huokaillessa. Kohta klompsin töihin ihmemaahan, missä toivottavasti nyt jaksaisi  näillä eväillä pikkasen paremmin :)