Olipas pitkä matka lomaan, mutta vihdoin se alkoi. Ylitöitä paukutellen ja kisuani surren. Tunsinkin itseni aikamoisen väsyneeksi. Hellettä vielä päälle.

Viimeinen viikko meni huojuessa. Loma... Vihdoinkin. Ja huomaa sen säästä. 

Käväisin tämän pitkän matkan varrella sentään vähän kuikuilemassa Helsingin tapahtumien anteja. Maailma kylässä tapahtumassa kiertelin hetken ja söin itseni ähkyyn. Uskaltauduin kokeilemaan afrikkalaista apetta ja se oli herkullista. Ajattelinkin pyhittää lomalla viikon kasvisruokaan. Hurahdin linsseihin, joista en ole pitäny ennen, mutta olen oppinut pitämään nyt. Kasvisruokapäätös tosin luonnollisesti alkoi juhannuksena täyttämällä jääkaappi makkarapaketeilla ja grillitassuilla. Niin tyypillistä.

Suunnistin maailmakyläilyistä Kumpulan kyläjuhlille. Majoituin parin siiderini kanssa picnikkeilemään kaiken kansan keskelle ja nautin musiikista. Jiri Nikkisen Beatles tripuutin tahdissa pääsi mukavaan tunnelmaan. Sitten tulikin väsymys. Pari bändiä kuuntelin, muttei yksinkertaisesti jaksanut notkua loppuun asti.

Sitten päästäänkin näihin kummallisiin juttuihin, mitä aina silloin tällöin osuu kohdille....

Hyppäsin ratikkaan. Olo oli väsynyt. Olin kyllä tyytyväinen, että lähdin ulos kotoa, mutta suru on ollut tällä kertaa jotenkin vaikeampaa ylittää. Haikeana istuskelin matkalla rautatieasemalle. Takanani olevasta ovesta tuli kyytiin isä pienen lapsensa kanssa. En kiinnittänyt heihin kummempaa huomiota, kunnes se pikkuinen marssi eteeni ja totesi:" tämä on hyvä, istun tähän". Isänsä yritti hieman kieltää, ettei lapsi häiritsisi, mutta itsepintaisesti halusi istua viereeni. Alkoi halailemaan, tapitti silmiini ja totesi, että "sinä olet hyvä". Voi hyvä päivää, kun suli sydänrukka siihen paikkaan. Lapsi silitteli kättä ja halasi monta kertaa. Haisteli kättäni ja taas halattiin. Kanssamatkustajille herätti hilpeyttä ja väkisinkin alkoi naurattamaan. Kun oma pysäkkini tuli niin vielä pikku halit. Toivotin hyvää matkaa ja hyppäsin ulos. Liikutusta ei voinut välttää. En voinut olla ajattelematta tätä pientä pikku enkelinä, joka tuli hieman lohduttamaan. Olen ollut niin itsekseni jo pitkään, että ei sellaista halausta ole saanut vaikka tarve olisi ollut suuri.

Viimeisen kisuni kanssa olemme opetelleet kaksin oloa. Kävi välillä sääliksi, kun toinen on joutunut olemaan niin paljon yksin. Illalla se on kenahtanut kainalooni ja siihen on hyvä nukahtaa. Siirsin kiipeilytelineen makuuhuoneeseen, koska en kestänyt sitä enää muistuttamassa olohuoneessa. Kisuni, joka on ollut alemman kerroksen väkeä, on pikkuhiljaa ottanut paikkansa ylempiin kerroksiin, mutta pussiin se ei mene. Se on ollut tyttöjen paikka. Hetken kai tuokin suri. Se ei syönyt mitään. Kokeilin kaikkea, mistä se tykkää. Nyt ei kala eikä maksakaan uppoa vaikka ennen on ollut suurinta herkkua. Se laihtui ja aloin pelkäämään, että nytkö se viimeinenkin menee.... en kestä. Ei nyt. Jotenkin vaan kuitenkin se alkoi puputtamaan. Olemme iltaisin leikkineet ja maailma on palautunut pikkuhiljaa paikalleen.

Piipahdin P:n ja N:N kanssa sambakarnevaaleilla. Kamera paukkui ja kävimme Kappelissa kahveilla. Se oli kiva ja piristävä reissu ja antoi kummasti energiaa jaksaa vielä lomaan asti. Jotenkin niin ihanaa, että tästä voisi tehdä perinteen ja piipahdella muuallakin tutkimassa hienoja kahviloita. Herkuttelimme vielä jäätelölläkin. En ole eläessäni saanut niin isoa pehmistä kuin Espan puiston kioskilta.

Viikko sitten käväisin kampaajallakin vielä lisäelvytystä saamassa ja tiputin samalla kymmenen vuotta habituksesta kampaamon lattialle. Taisi kannattaa....

Niinkuin aina, juhannuksena on kylmä. Se on niin ihmeellistä, kuinka pitkän hellehemmottelun keskellä, keskellä keskikesää pystyy luontoäiti ajoittamaan kylmyyskohtauksensa juuri Juhannukseksi. Toisaalta sen on pakko olla niin, että ihmiset ovat niin paljon hölmöilleet, että luonto on päättänyt hölmöilyjä rajoittaa ja rauhoittaa. Voihan sitä miettiä niinkin, että miltä itsestä tuntuisi, jos on luonut kauniin lätäkön ja kerran vuodessa sieltä ongitaan joku raato munat paljaana. Jotenkinhan siihen väkisinkin reagoi. Vaikka sitten jäähdyttämällä lätäköt niin, että kaatuilevat sitten vain turvallisemmin pusikkoon.

Aloitin loman perjantaina vailla minkäänlaisia suunnitelmia. Meinasin fillaroida Taliin. Kroppa on ollut kuitenkin niin totaalisen väsynyt, etten viitsinyt lähteä kastumaan. En olisi jaksanut edes polkea.

Katsoin, että läheisessä ravintolassa olisi musiikkia. Sinne siis. Ihmettelin kyllä aikaista kellon aikaa, mutta sehän sopisi, kun voisi sitten kammeta takaisin kotiin lepäämään.

Nautiskelin uudet perunat ja sillit ja grillitassut ja pomppasin musat mielessä ihmisten ilmoille. Muuten hyvä suunnitelma, mutta olin väärässä päivässä ja musat olivat olleet edellisenä päivänä ja koko paikka oli kiinni. Raahauduin takaisin kotiin ja lösähdin sohvalle. Jotenkin vain väsytti niin paljon, että sopeuduin ajatukseen peruuttaa koko juhannus ja pötkötellä peiton alla. Takaraivossa kuitenkin kumisi ajatus, mikä on jyllännyt jo jonkin aikaa.... Enhän mä voi sulkeutua kotiin vain kissan takia. Sitten kun toi viimeinenkin lähtee niin tulen olemaan ihan umpiyksinäinen. Jos jaksan niin piipahdan edes tuossa lähellä. Mutta kun ei itsekseen aina jaksaisi.

Sitten onneksi kohtalo puuttui peliin ja puhelin kilkahti. Työkaverini L, joka on varmasti enemmän väsyneempi kuin minä pyysi oluelle. Hän on tehnyt eroa ja samaan aikaan pistänyt uutta asuntoaan asumiskuntoon ja samalla paukuttanut kaikki mahdolliset ylityöt, että muutos olisi mahdollista. Jotenkin oli ihanaa katsoa, kun joku, joka on suu napsaen haaveillut erikoisoluestaan jo monta viikkoa niin vihdoinkin sen sai. Istuimme jonkin aikaa puolityhjässä baarissa höpisten kaikki työpaikan epäkohdat ulos. Perinteisesti kylän kännisin kävi sönkkäämässä nämä perinteiset  "Olet kaunis/mulla ei ole asuntoa"-tarinansa. Päätettiin mennä toiseen paikkaan missä olikin menoa ja meininkiä enemmänkin..

Palaampa pari päivää taakseppäin. Nettideittailuun on ollut korkea kynnys, mutta jonain heikkona yksinäisenä hetkenä itseni taas jälleen kerran sinne kampesin. Punakynä viuhui jälleen kerran aika raakalla kädellä. Oikeastaan olisi mukavaa päästä vain kahville. Olla hetki aikuisessa seurassa. Jutella muutakin kuin kissaa tai työasioita. Jonkun kanssa aloin tekstiä vaihtelemaankin, muttei siinä kauaa kestänyt, kun alkoi tarinointi olla niin utopististä. Eikö noi oikeasti tajua, miten kuulostaa uskottavalta. Se olis itseasiassa helppoakin. Jättää vain sen kaunistelun ja liirumlaarumit ja puhuu asiat niin kuin ne on. Kaveri esittäytyi muusikkona. Soitti kolmessa bändissä. Kun kysyin, että voisiko tulla kuuntelemaan niin ei. Soittaa vain yksityiskeikoilla. Kuitenkin jaksoi selittää niin, että bändit vievät todella paljo aikaa jne...Puhuimme matkailusta ja ihan simppelistä Tallinan reissusta, jonne pitäisi mennä taas piipahtamaan. Hän halusi tarjota minulle matkan.(näkemättä edes) Voisimme käydä myös Ruotsissa ja miksi ei vaikka keskieuroopassakin. Hän sitten tarjoaa, koska haluaa olla herrasmies. Yritin toppuutella, että makselen mitä kulutankin. Eheeiiii, kun alkoi esittämään varakastakin. Kuitenkin työajoista puhuessa (Kaupungilla töissä aikas keskitason palkoilla työnkuvasta päätellen) selvisi, että tyyppi tekee lyhennettyä työpäivää. Jotain muutakin epäloogista tarinoinnissa oli, mutta kaikkein ankeinta, että pari päivää viestitellessä, minun piti selittää juurta jaksaen kaikki. mitä teen, mitä syön, mitä nyt teen, mitä ohjelmaa telkkarista juuri sillä hetkellä katson.Yms. Yms. Kun kysyn vastakysymyksen niin hyvin yliolkaista. Ääh. Jotenkin ei vaan nappaa ja vetäydyin. Hirvee älämölö päälle ja sitä rataa. Ei vain nappaa.

Noh paineltiin L:N viihteelle ja olen tosiaan alkanut kyynistymään noihin kaksilahkeisiin. Joitakin on kiva katsella, mutta tietäen lopputuloksen ja kaiken mahdottomuuden tyydyin vain leikkimielellä L:n tokaisuun, että nyt kuule etsitään sulle mies. Juup joop... täältähän niitä täydellisiä löytyy ja hillitön naurunremakka päälle. Huokailimme sen ihanan poken perään, jonka olemuksen näkeminen antaa virtaa kuukaudeksi. Tämän höpinän kuuli tietenkin baarin omistaja ja vuolaasti kehuttiin myös häntäkin. Hetkeksi aloin virkistymään ja nauroin, että minua vaivaa selkeästi akuutti sörsselssön-tauti. Ihan kuin olisi päissään, kun on selvinpäin ja selviää, kun ottaa alkoholia. Tyttöjen juttuja jatkettiin vielä sen verran, että komistukset kävimme läpi, joita ei minun silmääni ollut kuin yksi. Huomiotaherättävän komea, mutta yleishabitukseltaan jo niin eri kaliiberia, että tyydyin vain toteamaan komeaksi. Yltiöpäisestäkin väsymyksestä saa näköjään kaivettua huumorin rippeitä. Sitten aloin jo harkitsemaan nukkumaan menoa. Ei vain jaksaisi. 

Siinä harkitessa sisään pamahti vanha tuttu, jota en ole nähnyt aikoihin. Valokuvauksen tiimoilta kylläkin, kun jeesasi pääsyn ratikkahalleille.  Tilanne oli jotenkin koominen. Kun astui sisään, oli kuin rokkistara. Kaikki kävivät halaamassa. Ihan kuin poika olisi tullut maailmalta kotiin... Asuu kuitenkin kivenheiton päässä Helsingin rajan toisella puolella. Hetki höpistiin ja kun oli tervehdykset ottanut vastaan niin oli tulossa juttelemaan. Mutta juhannusyössä lienee taikaa, koska hänen ja työkaverini katseet kun kohtasivat niin sen kolinan kuulivat varmaan kaikki. Toinen siis tuli "maailmalta" ja toinen selittää tulleensa maalta (n. 5km päästä). Siinä ne maailmat sitten kolahtivat ... jotenkin naurattaa vieläkin. Painelivat ulos ja jäin juomavahdiksi. Jossain vaiheessa luovutin ja päätin mennä itsekkin ulos. Huomasin, että kaveriltani selkeästi oli mennyt jalat alta. Molemmat olivat ihan, että mitä ihmettä tapahtui. Nauroin vain, että anna mennä vaan. Se komistus oli ulkona samaan aikaan ja aloimme juttelemaan. Ihan yleispätevää karaokesta, jos siitä mitään pätevää saa edes aikaan. Selvisi, että komistus oli yksin liikkeellä, kuin myös pohtinut, että miten ihmeessä juhannuksensa viettäisi myrskyisessä säässä. 

Tulimme juttuun ja hetken matkaa saattelikin lähtiessämme kotiin. Kutsu kävi kylään ja perinteinen ruinaus kotiinikin. Vaikka Uber-söötit silmät houkuttelivatkin niin tämä kantapään kautta opittu kaava ei kuitenkaan antanut periksi periaatteilleni. Mitä sitten jos hyppäisinkin kaverin matkaan? Humalahäslääminen väsyneenä... Ei siitä saa mitään irti. Mitä sitte, sama tahkoaminen vain jatkuisi vain maineensa menetyksenä jne. Hetken hälinää ja unohdus melko varmasti. Mikä mä olen kenenkään matto enää olemaan. Olemaan jollekkin tarpeeseen saamatta itse yhtikäs mitään.Pyh. Menen kuitenkin kotiin. Heitin haasteen ja annoin puhelinnumeroni. Jos soittaa selvinpäin niin saatan harkita. Tuskin kuitenkaan soittaa.

Ei soittanut.  Laittoi viestin ja pyysi treffeille. Noh juhannuspäivä meni mukavasti zuppaillen Linnanmäellä ja pitkin kaupunkia. Sää mitä mainioin ja käväisimme syömässä.

Selvisi, että hän oli juuri muuttanut melkein viereen. Eronnut justiinsa. Hmmm... ei välttämättä niin hyvä juttu. Aika isoja mullistavia asioita tapahtunut lyhyen ajan sisään muutenkin. Välillä kai uppoitui ajatuksiinsa, kun vaipui totiseksi. Mutta kai sitten sain höpinälläni piristymään. Onpas yllättävän hienoaa saada joku hymyilemään varsinkin, kun huomaa, ettei mitä ilmeisemmin ole hymyillyt pitkään aikaan. Pari päivää olemmekin tässä tutustuneet ja samalla jalkapalloonkin. Pikkuhiljaa katsastelen, että mihin suuntaan homma kulkee. Oikeastaan ei ole mitään suuren suuria odotuksia eikä kiire minnekkään. Tuossahan tuo on ja selvästi viihtyy kumma kyllä seurassani. Hienoa, että joku on. Lämmittihän se, kun kuuli, että hänelle tuli niin hyvät fiilarit aloittaa uutta elämää, ettei tämä nyt niinankealta sitten tunnukkaan.

Hemmetti, se on komee ;)