Mietin tätä kysymystä kävellessä...suom. Liukastellessa kotiin. Mitä oikeasti muistaa tammikuusta, mikä on vuoden ensimmäinen kuukausi, mutta aina viimeinen, kun pitäisi muistella. Mitä ihmeellistä ja muistettavaa tässä tammikuussa voisi olla. Noh vaikkapa tämä päivä.

Auoin päätäni töissä ylipäällikölle, että saisinko kirjallisena taukojen mahdolliset käyttöajat. Erehdyin aiemmin kuluttamaan kymmenminuuttiseni siinä oletuksessa, että työpisteessä olisi kaikki kohtuullisen kunnossa. Kun tulin takaisin niin esimies antoi tiukkaa palautetta, että jätän hommat tekemättä ja luistelen vain töihin. Noh olin tauolle menoa muutenkin pitkittänyt ja se sävy oli niin loukkaava, että olen miettinyt joka ikinen päivä tauolle mennessä, että teenköhän taas jotain väärin. Onkohan säännöt jotenkin kohdallani taas muuttuneet ilman, että olen niistä itse tietoinen. Koskeeko nämä uudet kahden uuden pomon kirjoittamattomat säännöt kenties muita vai vain itseäni?

Kiukkuni oli pikkuhiljaa noussut sitä mukaa kun he, jotka työkseen lukevat vain numeroita tajuamatta itse tekemisestä ja toteuttamisesta mitään jankuttavat tehojen lisäämistä. Kertovat, että sen ja sen laskelman mukaan on se ja se juttu ollut nyt tehotonta. Saamaan aikaan käytetään enemmän ja enemmän vuokratyövoimaa. Roikotetaan heitä loputtomiin ja nyt taas menetetään todella hyvä tyyppi muualle. Maksaa se opettaminenkin. Hidastaa hommia yms.

Tänään kiukkuni nousi siitäkin, että tahkotaan loputtomiin jonkin ongelman parissa. Kun on siitä ongelmasta tiedottanut eteenpäin niin on saanut vastauksia, että voi voi, nyt on näin. Tahkoppa siinä. Tänään vihdoin asiaa ratkesi siinä kohtaa kun mietittiin, että tahkotaanko vieläkin vanhaan toimimattomaan malliin vai alettasko jotain uutta. Mainitsin tälle ylipäällikölle asiasta, että joskus se tehottomuuden vika saattaa tosiaan välillä olla jossain muuallakin kuin meissä. Vastaus oli, että ei, koska ette ole puuttuneet ajoissa tähän asiaan. Vaikea selittää yksityiskohtia, mutta vaikuttaa siltä, että olen taas jälleen kohdannut jonkin itsensä jumalasteelle itsensä asettaneen, joka tietää kaiken vaikkei olisi paikalla koskaan ollutkaan. Totesin, että jännä, että kolme edellistä esimiestä on työpanokseeni olleet tyytyväisiä. Nyt kun teitä tuli kaksi uutta ja mikään ei kelpaa niin irtisanokaa sitten, jos kerran en tee tarpeeksi hyvin. Aivan sama. Olen niin kypsä tuohon mestaan missä vain selviydytään vaan ei ratkota oikeasti mitään. Sitten syytellään vain, kun ongelmaa toistuu. Onni on, että samoilla ajatuksilla on sentään jokunen varustettu, etten ihan ittekseni ole. 

 

Livistin sitten hellholesta kahden aikaan kolmatta rokotetta ottamaan, Rokotuspaikalla ällistyin, kuinka sujuvasti siellä meni. Homma oli organisoitu todella  hienosti. Siellä ei tarvinnut lennellä kuin päätön kana tietämättä, että meneekö teuraaksi vai häpeä paaluun... Heti vain hetken päästä vain koska on siinä. Jotenkin voisi sanoa, että kontrastia oli pariin työpäivään verrattuna. Olin etuajassa, kuten muutama muukin. Ohella hihkaistiin, että sisään vaan, ollaan etuajassa. Istahdin melkein suoraan piikkituoliin ja hetki kuulustelua, tuikkaus ja menoksi. Jännä, että se pikkuruinen hetki, mitä siinä tuolissa istuin kahden afrikkalaisen kaverin kera... Tunsin olon jotenkin turvalliseksi. Toinen näpytteli tiedot koneelle ja toinen kyseli ne, mitä kaikilta. Pelkään neuloja. Jotenkin se rauhallinen ääni ja lempeä katse, jotenkin unohdin pelätä. Totesin tietty ääneen, että pelkään neuloja ja kuitenkin hädin tuskin huomasin, kun rokotushetki oli valmis. Hienoa työtä tekevät he siellä. Ja moni muu.

Hetken istuttua oli  lähdettävä ja turvallisuuden tunne kosahti viemäristä alaas yrittäen liukastella ja yrittäen pysyä hengissä kävelymatkaa. Sitäkin mietin, että on se metkaa, kun ajoittain on käveltävä ajoradalla, että pysyy pystyssä. Eikö sitä hiekkaa riitä meillekkin, joilla ei niitä renkaita ole persiin alla. Ei sitten vissiin, koska jäällä katkenneitten koipien ja  käsien paketoiminen on tullut kalliiksi. Ja tupakointi ja liikalihavuus.... Ei ihme, ettei hiekka riitä. hmmm heräsi juuri ajatus, että Suomesta rahdataan vettä aavikolle Sheikkien janoon niin eikös ne vois meille muutaman hiekkasäkin kiikuttaa siitä hyvästä.

Kävelin erään kampaamon ohi ja hetken mielijohteesta kyselin hintoja ja aikoja. Kuinka ollakkaan, istuin saksittavana. Viime vuonna kampaamokäynnit olivat niin käsittämättömiä. Jälki oli kamalaa ja se värin huiskiminen pitkin lattioita ja itseäni... enkä edes tajunnut valittaa. Joululomalla tappelin hiusteni kanssa, koska ne olivat vain raskas läjä päässä. Kiukkusin itsekseni, että tämäkin vielä, että miten tämä kauhukapaajalla käynti osui vieläpä kahdesti. Eli suurimman osan vuodesta näytin siltä, että olisin itse leikellyt levyjä päähän, mutta vain edestä. Takaa en ollenkaan. 

Istahdin alas ja sain siistin pään. kampaaja oli mukava ja ehdotti hyviä ideoita. Ihme ja kumma siis, että taisin löytää hyvän kerralla. Umpikyllästymisestä työpaikkaan ja pääkallokeleistä huolimatta, on tämä kuu kulunut positiivisella fiiliksellä. Jopa niinkin hassu asia kuin onnistunut hiusten leikkuu, antoi lisäpontta siihen ajatukseen, että tästä tulee hyvä vuosi. Tuskin yhtään sen seesteisempi kuin muutkaan vuodet, mutta positiivisempi.

Olin jopa niin rentoutunut, että kotiin päästyäni ja kauppakassia purkaessa, pyysin salaatiltani anteeksi. Olin lytännyt sen alimmaiseksi ruttuun ja oli se tainnut saada vähän kylmääkin. Jotenkin niin surullisen näköinen, että anteeksipyyntö tuli spontaanisti. Tajutessani aloin nauramaan ääneen. 

Että sellainen päivä. Tunteiden vuoristorataa niin kuin aina. Toistampa taas itseäni, mutta tässä asunnossa on jotain sellaista kummaa, että kun astun sisään niin kasvoille leviää hymy ja muuta maailmaa murheineen ei ole olemassakaan.