Hoplaa. Se on sitten toinen yö, kun tulee valvottua peräkkäin. Miksipä en kirjoittelisi sitten ajatuksiani ulos.

Olen jonkin verran pohdiskellut muistia. Kuinka voikin olla joitakin asioita tarttunut nuppiini niin tarkasti jostain vauva-asteelta asti, mutta jonkin juuri saatu ajatus unohtuu samantien. Minulla on ollut viimeaikoina hillittömiä mielitekoja jääkaapissa lojuviin alkoholijuomiin. Juhannukseksi ostettu olut. Teki hirmuisesti mieli ottaa sellainen. Otin ja aamulla laitoin sen takaisin jääkaappiin. Vähän väliä tekee ihan tolkuttomasti mieli viiniä. Pieni puteli, minkä raahasin juurikin mielitekoja varten. Kas kummaa muistan sen vasta, kun olen menossa nukkumaan. Jotenkin siinä vaiheessa, kun on se hetki, että voisi ottaa rennommin, on sytyttänyt kynttilät ja voisi vain nauttia... Onkin tarpeeksi hyvää vain ollakseen, ettei enempää mitään tarvitse.

Paitsi kuumaa teetä. Sitä ei jostain syystä unohda koskaan. Jos siis on muistanut kuitenkin veden keittää. 

Hassua oli kuulla yhdeltä nuorelta tytöltä kertomusta kaulakorustaan, jolla on ihan oikea tarina, mutta hän ei muista sitä. Minusta tuntuu, että muistan jopa turhienkin tavaroitteni tarinat. Tai tapahtumia, jotka liittyvät joidenkin tavaroiden ostohetkeen. Sellaista täysin turhaa nippelitietoa millä ei tee mitään. Ajattelin jopa, että pitäisikö kirjoittaa täysin turhan tiedon kirja, millä ei tee mitään. Samantien tulin järkiini, että miksi? No siksi katoppa kun kukaan ei sitä ostaisi...

Poteminen eteni ja otti pari askelta taakseppäin ja nyt taas sai lisäpuhtia. Kävelin viikon verran ilman keppejä ja alkoi paraneminen edistymään. Tiistaina minulla oli taas Hussiin meno ja juuri kun puin vaatteita jumppaamisen jälkeen, sain pohkeeseen aivan tolkuttoman kivuliaan krampin. Aivan kuin olisi vetänyt puukolla jonnekkin jänteen ja lihaksen yhtymäkohtaan. Lekurin tarkastukseen oli vielä muutama tunti ja hätäännyinkin, että voisiko se olla tulppa. Soitin ohjeita kuinka toimia ja topputtelivat, että voin odottaa lääkärille asti. Jotenkin noloa mennä sinne kepeillä, mutta jalka ei kärsinyt astua ollenkaan.

Pohjetta tutki lääkärii ja fyssari ja sulkivat tulpan kuitenkin pois. Olen jumpannut ja kävellyt liikaa. Pari päivää höllempää menoa niin eiköhän se siitä ja uusia liikkeitä kehiin. Seuraavana päivänä raahauduin kirjaimellisesti omalle lekurille arvioittamaan sairaslomatarvetta. Olen nyt sitten loppiaiseen asti pois pelistä vielä. Lääkäriltä menin uimaan. Haava on parantunut ja sain luvan mennä sinne. Yhden kilometrin pätkässä meni tunti ja meinasin luovuttaa kesken kaiken, mutta pääsimpäs uimahalliin perille. Kun ähelsin itseni altaalle niin pelkkä altaan näkeminen sai melkoisen tunnekuohun aikaiseksi. Olin hetkeä odottanut ja millaisen työn takana se oikeasti oli. Mennä veteen. Painottomaan tilaan. Päästä liikkumaan. Kun pääsin veteen niin meinasin pillahtaa itkuun. Keskity ny... Hoin ittelleni ja ei muuta kuin polkemaan. Liikerata oli kyllä hakusessa ja on vieläkin. Mutta puolenkin tunnin session jälkeen tunsin illalla kuinka se oikeasti vaikutti parantavasti reiteen.. ja miks ei koko jalkaan.

Kun palasin uimasta kotiin niin kirosin kepittömyyttä. Kävely lääkärin kautta uimahalliin ja kotiin oli aivan liian paljon kramppeineen päivineen. Tein kuitenkin ällistyttävän huomion. Kun pidin kättä jossain tuessa niin pääsin helpommin eteenpäin. Vaikkapa aita. Pidin kättä siinä vain päällä niin askel oli helpompi ottaa. Kun aita loppui niin olin pulassa. Hitto vieköön. Kuinka mä pääsen kotiin asti? Ihan oikeasti. Koska muutakaan vaihtoehtoa ei ollut. Taksia ei siihen kohtaan edes saisi niin kuvittelin aidat molemmin puolin. Kohotin kädet ikään kuin pitääkseni tukea jostain näkymättömästä ja perhana. Sain kun sainkin otettua askelta eteenpäin ilman ihan järkyttävää ontumista.. .Siis mitä ihmettä!!! Pääsin vaivoin kotiin ja siinä kohtaa vain yksi henkilö kysyi, että tarvitsenko apua. Näytin varmastikkin erikoiselta. Pahinta on ylittää mäki rinteessä. Kulkuväylä kun on niin pirun vinossa. Jotenkin ei jalkakäytävienkään kaatoja ajattele normaalisti, mutta nyt kyllä huomaa kaiken, mikä vähänkin on vinksalleen.

Mielenkiintoinen huomio on tosiaan ollut sekin, että vaikka mä purnaan taksien hintoja ja sitä, että tuntuu riippuvan hinnat kansallisuudessa kiinni niin on hyviäkin huomioita. Tällä kyseisellä lääkäri-uimisreissulla kolme henkilöä. Maahan muuttajaa pysähtyi ja kysyi, että tarvitsenko apua. Onko kaikki ok. Kun olin asemalla menossa yhden oven ohi niin eräs somalityttö jäi pitämään ovea auki, että olenko tulossa sinne. Joka kerta kieltäydyin, mutta kiitin, että kuitenkin kysyivät. Jollain tapaa todella kaunista ja välittävää. Tokalla kertaa menin uimaan. Otin kepukat mukaan, ettei matkalle hyydy. Olin menossa pukuhuoneeseen ja edelläni meni kaksi keski-iän ylittänyttä suomalaisnaista. Jälkimmänen katsoi minua ja keppejäni ja hän ryntäsi sisään niin, että ovi paukahti nenän edestä kiinni. Jotenkin rupesi naurattamaan tämä erilaisuus. Todellakin.

Yhden ihanan mamun näin lauantaina. Veljeni. Hän maahanmuutti jenkkeihin aikoja sitten. Oli työreissulla Englannissa ja sai tilaisuuden piipahtaa Suomessa. Askeleita tuli vain niin paljon, että jouduin nyt sunnuntaina pitämään taas kulkemisvapaan päivän. Kahta päivää ei millään voi kulkea yli kilometriä peräkkäin. Ottaa heti takapakkia. Ilo oli huomata kuitenkin, ettei ihan niin paljoa enää.

Joku juttu tässä veljeni tapaamisessa on outoa. Olen viimeksi nähnyt viisi vuotta sitten ja aiemmin yhdeksän vuotta sitten.

Silloin aiemmin armas setäni toikkaroi humalassa kaunistamassa reissuani veljeni luo. Viimeksi tätini päätti krapuloissaan haukkua minut pystyyn syystä ei mistään päästäkseen kauppakeskuksesta kotiin lepäämään. Nyt sain juuri ennen puhelinsoiton. Joka kerta varjostaa siis sellainen muista johtuva ärtymys, enkä osaa olla jotenkin murehtimatta. 

Työkaverini soitti ja kyseli jalan vointia. Mutta puhelun tarkoitus taisi olla kuitenkin ilmoittaa, että tulet töihin sitten vaikka opastamaan uutta kaveria, koska hänellä on tärkeitä hommia vuoden alusta. Millä selität henkilölle, jolla on selkeä asenne itseäsi kohtaan, että en yksinkertaisesti voi kävellä edestakaisin jossain isossa puljussa portaineen päivineen, jos kotoakin saatan päästä asemalle, mutten välttämättä takaisin? Sen verran olen oppinut jo tuntemaan, että jos hänellä on jokin ajatus niin se pitäisi mennä niin. Jos ei ole mahdollista niin se on asenteesta sitten kiinni. 

Kun könkkäsin noi polven piuhat poikki, polvitaipeessa roikkuvan kierukan rustonrepaleen kanssa... Siis nahkan sisällä toki. Kuluman hioutuvan jokaisella askeleella pahemmaksi, kiroilin sitä iäisyys bropleemaa, ettei tavaroista huolehdita. Tietyt jutut kun loppuvat niin ei haeta lisää. Työvälineitä kiikutetaan pois työpisteistä niin, että seuraava joutuu niitä etsimään = Mihin menee aikaa= Mikä näyttää huomattavasti tehottomalta, kuin sen touhut, joka tekee viuh viuh duunit ja piilottaa välineet. (Olkoon tahallista tai tahatonta, mutta tällainen henkilö ei ole ihan täysi päästään, joka tekee jatkuvasti haittaa työtovereille. Jatkuvasti. Vuodesta toiseen. Viikosta toiseen.Päivästä toiseen). Niin ..takaisin aiheeseen.. Kun könkkäsin taas hakemassa milloin mitäkin tarpeellista, mistä jokaisen palkkaa nielevän siinä puljassa pitäisi huolehtia, totesin, että kyllä näitä turhia askelia tosiaan täällä saa tehdä. Lääkärini oli vieläpä kieltänyt turhaan kävelemästä. Mulle tokaistiin, ettei mikään askel ole turha. Juu, ei kai tervejalkaselle juu. Vastaavia piikkejä olen huomannut kuulevani silloin tällöin. Mutta nehän ovat vain vitsejä. Tekisi mieleni alkaa kanssa heittämään vitsin muodossa ihan kaikki mitä ajattelen, mutta ei varmana menisi läpi. Saisin samalla tyylillä melkovarmat huudot. Kun opettelin hommaani niin sain minimaalisen ajan, parhaimmillaan vartin verran, tehdä minulle uutta asiaa ja sitten tulikin tekemään sen puolestani. En hitossa ollut iloinen, mutten sanonut mitään. Kuinka mä voin oppia niin mitään? Kumma, että sitä aikaa kuitenkin muutkin ovat käyttäneet opetellessaan. miksi se ei juuri minun kohdallani käy? Ei sovi? Mikäs siinä sitten mättää?

Nyt tätä minun toipumistani kyseenalaistettiin. Eikö ne anna kuntoutusohjeita? Mikä siinä mättää? Jne. Sairaslomalaiselle heitetään vastuu siitä, että on kiire ja muutakin hommaa. Ihan kuin voisin jotenkin hänen käskystään nyt kokea ihmeparantumisen ja jos en niin minulla on vain väärä asenne. Minä en ole huippu-urheilija, joka olisi jotakuinkin samantien kiikutettu onnettomuudesta leikattavaksi.Jolloin paraneminen olisi nopeampaa. Nuori, jolla kaikki tapahtuu nopeammin.. empä ole sitäkään. Olen huono, koska en parantunut reilussa kuukaudessa, minkä tämä leikkaava lääkäri kirjoitti. Koetin tälle kertoa, että tarvitsen varmastkkin pidemmän sairasloman, johon lääkäri vastasi, että niitä pidennetään sitten työpaikkalääkärin arvion mukaan. Työkaverini voisi ottaa nyt asiakseen haastaa tämä työpaikkalääkäri vastuuseen hänen mielestään liian pitkästä sairaslomasta, koska tämä minun selvästi tahallisesti aiheutettu vammani ja sen hoito sotkee hänen elämänsä.

Meillä on esimies, eikö työn hankaluudet kuuluisi puida hänen kanssaan, eikä toipuvan/potevan tyypin. On meillä muitakin ollut pitkillä sairaslomilla, mutten ole koskaan kuullut saaneen kenenkään tällaista puhelua.

Olen vihainen. Jopa niin vihainen, että meinasin nyt ensimmäisen kerran ihan aidon syvällä tunteella irtisanoutua. Miksi minä käyn tuollaisessa paikassa tappamassa aikaani pienen palkan eteen, missä itse melkoisen muhevat asennevamman omaavat syyttävät muita siitä asenteesta, mikä on heidän omassa päässään kasvanut? Miksi minä käyn tappamassa aikaani ja kuluttamassa nikamiani paikassa, missä et tappelematta saa edes työnantajan määräämiä kenkiä? Miksi minä menen sellaiseen paikkaan, missä suurella osalla on ollut tai on vieläkin jokin isompi ongelma ja se näkyy toisen henkilön työn hankaloittamisena. Miksi menen sellaiseen paikkaan, missä ei tueta toisia ja tehdä tiimityötä ja puhalleta yhteiseen hiileen. Ja osa porukasta on sukua kai käärmeille. Hitto mä olen todella vihainen. Yksikin kerta näitä vielä niin minä teen sen. Irtisanoudun. Saatan tehdä sen hetken mielijohteesta. Kuolen sitten vaikka nälkään ihan sama.

Johan noita oikkuja tuossa talossa on 16 vuotta kuunneltu.Ja kummallista on, että mä olen aina se syypää vaikkei olis mitään tapahtunutkaan.. Joskus jopa niin, että on syytetty jostain mitä ei edes tapahtunut ja tälle syyttäjälle ei edes reaalimaailmassa koitunut tästä mitään harmia, mutta hän vuodatti asiasta jopa aitoja kyyneleitä. Vaikkapa vertauskuvauksellisesti tähän tyyliin, että : Seisomme vaikkapa liikenne valoissa ja alkaa sataa. Hänellä ei ole sateen varjoa ja hän alkaa itkemään, että minä otin hänen sateenvarjonsa ja rikoin sen. Kun totean etten edes ole nähnyt hänellä sateenvarjoa niin sen lauseen aikana tää syyttäjä on kertonut toiselle henkilölle kuinka minä olen rikkonut hänen omaisuutensa ja kiusaan. Tämä toinen katsoo pahasti ja kertoo seuraavalle ja juttu lähtee kiertämään. Seuraavana päivänä tämä henkilö tulee sateenvarjonsa kanssa paikalle. totean, että onkos sinulla uusi sontsa. Niin hän ilmoittaa sellaisella etkö sinä idiootti tajua itsestäänselvyyttä-äänellä, että kuule onhan tämä ollut jo viisitoista vuotta vanha perintö sontsa. Tyhmä. Ja tää ihminen jatkaa jutustelua aivan kuin tätä episodia ei olisi koskaan tapahtunutkaan. 

Tai vaikka toinen täysin paikasta irroitettu esimerkki, mutta niin samanlaista tyyliä: Kuorma-autollinen multaa on kaatunut vilkkaalle kadulle. Otan lapion ja alan auttamaan. Kun olen neljäsosan saanut heitettyä takaisin niin vieressä työskentelyä pitkään tuijottaneet alkavat pitkin hampain auttamaan. Jatkan vielä hetken ja sitten lepään. Olen yksin jo tehnyt puolet ja nyt on kymmenelle jaossa loput puolet. Seison pari minuuttia niin kuski tulee minulle valittamaan, että voisit sinä sillä lapiolla jotain tehdä. typerän näköistä, kun muut tekee ja sinä vain seisot... No juu. Näitä on niiiiiiin helkkarin paljon, että jotenkin tähän kuormaan ei meinaa mahtua enää lusikallistakaan paskaa.

Olen vihainen siitä, että tämä määräyspuhelu tuli siihen hetkeen, kun viiteen vuoteen  näin veljeäni muutaman tunnin. vihainen itselle, että melkein pääsin tupakastakin eroon, mutta se vitutus siitä, että tämä jalka tosiaankin paranee ja joudun noitten ihmisten pariin kuuntelemaan minun asennevammaongelmaa siitä, etten ole kuitenkaan heidän mielestään tehnyt yhtään mitään parantuakseni, sai polttelemaan tänään enemmän. Tuossa paikassa on ihan sama mitä teet, kun se ei riitä kuitenkaan.

Ehkä tämä tunne laantuu. Ehkä ei. Mun suhtautuminen siihen, että tämä henkilö olisi vaikkapa kaverina vilpitön tai arvostaisi työkaverina pätkääkään sai aikamoisen kolauksen.

 

Ihan kuin säryissä ja liikkumisen hankaluudessa ei olisi tarpeeksi. Ei tällaisen jalan kanssa jaksa olla. Enköhän tee kaiken voitavani ohjeilla mitä on annettu. En aio pyydellä siitä keneltäkään anteeksi. En tiedä, olisiko tämä ollut helpompaa, jos olisi sellaisen pienen armeijan kokoinen tukijoukko. Mulla on ollut konkreettista apua silloin tällöin vain kaksi henkilöä ja sen varassa miten he pystyvät jeesaamaan. Apu on ollut kuitenkin vilpitöntä ja sydämmestä. Ei mikään merkki meriittilistalla.

Ihan pikkuisen positiivisuutta entuudestaan yltyvään ärripurriin on se, että joulupäivänä minut on kutsuttu kylään vaikka olenkin tällainen umpivaikea ihminen. Ilmeisesti ystäväni on niin epätoivoinen, että seurani kelpaa. Eipä kyllä tiedä jaksaisko sittenkään ylittää katua naapuriin. Jos sinne kerran jaksaa niin miks ei sitten töihin jaksais....Ja sitten se mun ikiaikainen treffikumppani uteli, josko vaikka leffaan mentäisiin. En taida vielä elokuvallista jaksaa istua, mutta kuulemma voitaisiin keksiä jotain muuta mukavaa... Tälleen umpilaiskana töidenvälttelijänä toivoisin, että herralla on auto ja veisi minut taidenäyttelyyn.

Tulisipa uni niin heräisi aamuun ja pääsisi uimaan.. Sen jälkeen reilun tunnin kokonaisvaltainen jumppa ja sitten taas sitä meikäläisen perusperseilyä sohvalla jääpussin kanssa seuraavaan jumppaan asti. Silleen tämä luxuxloma meikäläisellä menee. Ja mikäs siinä kun palkka juoksee.