Olen alkanut viihtymään työssäni. Uusia haasteita sataa päivittäin ja se on enemmän oppimista kuin kaatumista vuoren alle. Tietyllä tapaa alkaa tuntemaan omalle työlle järkevää merkitystä vaikkakin olen vielä tietotaidoissa alussa. 

Pitkästä aikaa vietin juuri sellaisen viikonlopun, mitä olen kaivannut. Lauantaina kävin salilla. Vasta kun se itselleni sopi, pitkän kaavan aamukahvin jälkeen. Nautin liikunnasta ilman kelloa. Ilman kiirettä mihinkään, keskittyen ihan omaan tekemiseeni. Kotona kävin suihkussa ja hemmottelin itseäni tuotteilla, joista olin haaveillut. Pienillä arjen luxusjutuilla.

Pienen kissani kanssa lösähdimme sohvalle katsomaan telkusta juuri sitä, mitä olin suunnitellut jo pitkään. Sitä mitä itse halusin. Kisunikin pötkötteli onnesta soikeana mahan päällä ilman minkäänlaista aikomustakaan nousta siitä mihinkään. Polttelin kynttilöitä. Kummallisen irtonainen olo ja helppo hengittää. Sunnuntaina tein piitkän lenkin pyörähtäen samalla metsässä. Oli jotenkin ihan huippua antaa aikaa itselle ja omalle hyvinvoinnille. En ole pitkään aikaan tuntenut itseäni näin levänneeksi.

Viimeaikoina on enemmänkin ahdistanut. Odotin vielä hetken, että viisastuisiko herrakokelas, mutta jotenkin tuntuu, että, enemmän metsään meni koko homma.

Alkoholismi on aika ankea sairaus. Jos ei sitä poteva edes itsessään tunnista niin siitä kärsii vain ympäristö ja lähimmät. Juominen on vain se ykkösjuttu ja jos hauskaa piisaa niin juomista on pakko jopa puolustaa. Keksiä selityksiä.Tyhmempiäkin, missä ei ole mitään järkeäkään. Johtaa muita harhaan vain siksi, että pitää saada pää sekaisin. Jotkut tajuaa aiemmin ja toiset ei koskaan tai ennen kuin on liian myöhäistä.

Oikeastaan en jaksa pohtia, mitä alkoholistin päässä mahtaa liikkua. Voin vain arvailla. Ja sen mitä olen itse pitkin elämääni kokenut niin tuo sairaus tekee ihmisestä itsekkäään. Koko maailman pitäisi pyöriä tämän ehdoilla. Ryvetään itsessäälissä, oma ego korostuu. Ristiriitaisuutta, no sekaisin kun on... Niinhän se kai menee normaali pämppäämisessäkin. Mutta kun tarve vaatii sekoittamaan koppa monta kertaa viikossa niin onhan se selvää, ettei itsensä väsyttäneenä jaksa tehdä itselleen mitään hyvää. On helpompaa odottaa, että joku muu hoitaa.

Niin, en voi tietää, mitä alkin ajatusmaailma on, mutta tiedän, mitä omassa päässäni liikkuu, kun yrittää rakennella omaa elämäänsä tällaisen seurassa.

Miltäkö se tuntuu...?   Aikanaan sukulaiseni romutteli nousuhumalan jälkeen itsetuntoani. Kehui nosteessa ylös vain aloittaakseen arvostelun. Se tuntui kamalalta. Varsinkin kun tiesi, mihin kupin kaato johtaa. Milloin hajosi vessanpytty, milloin tavarat lentelivät. Rahat olivat aina loppu ja syy kaikkeen pahaan oloon aina jonkun muun. Ja tätä jatkui pitkin viikkoa. Lauantai oli jostain syystä aina poikkeuksetta vapaa päivä.

Nyt taas jälleen kerran hyväksi havaittu tapaus, johon loin tyhmänä suuriakin toiveita ja haaveita osoittautui samalla lailla ongelmalliseksi kuin liian moni muukin. Onhan se kivaa alussa. Nauretaan ja vitsaillaan. Käydään liikenteessä, pidetään hauskaa. Mutta siinä vaiheessa kun se hauskan pito onkin jo arkea, alkaa puuduttamaan. Toiveet "normaalimmasta" ja terveellisemmästä  ajanvietosta kaikuvat kuuroille korville. Kun alan väsymään, enkä olekkaan niin hauska enää, saan arvostelua. Minun täytyy olla läsnä, mutta seuraani ei kuitenkaan haluta. Ei pyydetä. Ei haluta antaa sitä tunnetta, että olen itsekkin tärkeä. Jotenkin vain saadaan käännettyä jotakuinkin kaikki päätöksetkin niin, että minä olen se joka päättää ja tietenkin päättää niin, miten vähimmällä vaivalla ja vääntämisellä pääsee helpommalla. Myötäillen. Juosten toisen puolesta vaikkei itseni takia viitsi edes yrittää. Mut nolataan ja kourimalla halvennetaan. Alan olla itsestäänselvyys, en kumppani, jota arvostaa ja jonka kanssa rakentaa ja kehittää suhdella eteenpäin. Hellittelysanat kulkevatkin vain yhteen suuntaan... Huomaan olevani jonkin sortin kingin alamainen, joka tekee paljon toisen hyvän olon saavuttamiseksi odottaen edes hitusen sitä samaa itselleenkin. Kun  toivon jotain itselleni, vaikkapa tiettyä elokuvaa niin kaikelle viitataan kintaalla. en mä nyt jaksa.  Miksi ihmeessä en itse ymmärrä lopettaa paapomista ajoissa? Kun ei halua uskoa sitten millään.

Miltä se tuntuu... Paskalta, nöyryytetyltä, mitätöinniltä.... Ei ainakaan arvostetulta. Tyhmältä. Vihaiselta, kun pidetään tyhmänä. Turhautunut, kun mikään ei muutu vaikka kuinka toivoisi ja haluaisi. Et voi luottaa..

Miltä se tuntuu, kun huomaa, että toinen on sekaisin seurassasi suurimman osan ajasta tai potee väsymystä ja krapulaa, kun ei ole kännissä. Miltähän se tosiaan tuntuu? Pitemmän päälle aika tyhjältä. Itsestäänselvyyttäihansamakukatässäon...

Matseja aiheesta on ollut, mutta nyt tuli vastaan valehtelu. Tai  jaa, jos tarkkoja ollaan niin kukaanhan ei ole valehdellut. Antanut kuitenkin ymmärtää jotain muuta kuin todellisuus on. Luin viesteistä ja ymmärsin niistä, että toinen on ahkeroinut aamusta iltaan työn kimpusa, että voidaan viettää viikonloppu sitten rauhassa. Hassua, ettei yksikään viikonloppu ole kuitenkaan työstä häiriintynyt vaikka uhka on estänyt vaikkapa lähdön Tallinnaan. Krapulassa sekin päivä meni. 

Olin iloinen. Ylpeä siitä, että tämä kaveri tosiaan yrittää ja tekee meidän eteen paljon. Siihen asti olinkin iloinen, kunnes tuli viestiä, että on baarissa. Just. Käväisin kurkkaamassa tilanteen kotimatkalla ja ihan tietoisesti ja tuhannen päissään tämä raskaan työn raataja oli. No mitä sitten. Se teki tyhjäksi kaikkien viestien sisällön. Mistä voin tietää mikä on tarkoitettua ja mikä on vain kännipuhetta? Mistä oikeastaan voin tietää, onko tämäkin vaikka pettämästä tulossa, vaikka sanoo tulevansa toimistolta tai kaupasta? Mistä voi tietää yhtään mitään, jos millään ei kuitenkaan ole mitään merkitystä?

Noh, en enää viitsi minäkään yrittää, miksi vaivautuisin, kun ei sitä tännekkään päin tule. En viitsi enää ehdottaa mitään, tulla vastaan, en mitään. Miksi pitäisikään. Juosta nyt toisen egoa pönkittämässä, jota itse samaan aikaan romuttaa.Turhaa.

Väsähdin myös huoleen. Tapana on ollut, että ilmoitan iltavuorossa, että olen päässyt turvallisesti kotiin. Romahti sekin ajatus. Miksi ilmoittaisin kulkemisista, jos en itsekkään tiedä milloin könkkää yöllä kotiinsa ja pääseekö perille hengissä. Tuolla kun taitaa miehet erityisesti saada kännipäissään köniinsä helpostikkin. Tuntuu hallinnalta. Näin pari kertaa painajaista niin, että heräsin paniikkiin, että jotain pahaa sattuu tälle miehelle. Se ei ole yhtään kiva tunne, herätä yöllä ja olla huolesta sekaisin. Sydän hakkkaa kahta sataa ja pari tuntia menee rauhoittuessa. Kerroin unesta ja jotainhan melko pian tapahtuikin. Tämä heppu sai turpaansa kapakkakahinassa. 

Joo, ei jaksa, ei mun elämää.

Sitä vain en lakkaa ihmettelemästä, miten ihmeessä eteeni astelee ihmiset, jotka tarvitsevat epätoivoisesti apuani ja tukeani jne. Niin kuin tämäkin. Näin oli tosiaan kai tarkoitettu. Kai se on tosiaan mun elämäntehtäväni olla niissä hetkissä nostaa nuo pystyyn niin voivat sitten rinta rottingilla jatkaa parempaan eloon siinä kohtaa kun pahin on ohi. Näitä minä noukin ja saattelen.  En haluaisi. eteeni ne vain tulee. Kyllähän sitä muuten tehtävänsä hoitaisi vaan kun ei ittelle käteen jää kuin tyhjä takki ja sekin on oma.

 

Nyt hengitän ja tänään sain kutsun yhteen vapaaehtoisjuttuun, josta kiinnostuin. Saisin harrastaa kuvaamista samalla tehden hyvääkin. Innostuin ja menenkin... Kamerarukka on ollut myös unholassa niin kuin kaikki muukin oma elämä ja se mistä nautin ja millä pysyn hengissä. Tuskin maltan odottaa.