Hulinaviikko taasen takana. Ehdin koko viikon aikana olemaan rauhassa kotona vain torstai-illan ja lauantai-illan. 

Olin kurssipäivien lisäksi koettanut tutustua tähän mukavaksi havaittuun ihmiseen. Perjantaiksi sovittiin taas treffit. Chillausta, olemista, ruuanlaittoo, mahdollisesti leffakin. Koska hänellä on ne koirat niin paikaksi valittiin hänen koti. Noh, minäpä juoksen painava reppu selässä junille. Huopalahteen päästyäni tulikin taululle ilmoitukset, että p-juna on peruttu. Sähkövika. Noh ei kun keksimään sitten toista tapaa. Matka venyi tunnilla ja  reppu alkoi painaa. Mukana oli kamera ja rekvisiittaa. Olimme suunnitelleet valokuvan tekemistä.

Pääsin vihdoin perille. Hieman väsähtäneenä tosin. Olihan viikko ollut kiireinen ja siltä osin raskas. Aamulla olin viideltä herännyt. Se onkin välillä hassua, ettei lauantai sovi näille mitenkään tapaamisiin, kun silloin olisi hyvin nukuttu yö alla. 

Pääsin perille ja sapuskanlaitto peruuntui siihen ettei ollutkaan nälkä. Asia ok. Poju alkoi kittaamaan kaljaa ja jaarittelemaan eksästään. Aiemmilla tapaamisilla häntä oli puitu jo aika paljon ja yritin välillä käännyttää puheenaihetta muualle. Kolmisen tuntia turhaa käännytystä ja totesinkin, että voisiko nyt jättää tämän eksän jo taka-alalle. Kävihän se, mutta sitten hän alkoi luettelemaan tuiki tuntemattomista ihmisistä, ketä oli käynyt katsomassa "leffaa" ja siitä ei ollut tullutkaan mitään, kun olikin touhunnut muuta. vinks vinks. Ilmeeni antoi lisätokaisun, että ei kannata olla mustasukkainen, koska näistä on jo vuosia aikaa. Taidan olla mustasukkainen tyyppi, sanoi hän. Sitten tuli moitetta keskeyttämisestä, kun jaaritteli eksänsä käyttäytymisestä toista tuntia ja pohdin väliin ääneen, että voisiko hänellä olla käytöksessään kyse kuitenkin pettymyksestä tai jonkin asteisesta masennuksesta.. "Ole hiljaa, minä puhun nyt". Aha ok. (mikä hitto noita ihan oikeasti vaivaa?)

Aloin olla vähän ärsyyntynyt. Totesin, että ei tässä mustasukkaisuudesta ole kyse vaan ihmettelen, että miten vuosien vanhat panokumppanit mahtaa TÄHÄN TILANTEESEEN mitenkään liittyä, kun eivät ole edes paikalla. Tai se eksäkään. Minä olen ja nähnyt sen vaivan tulla paikalle ja koko aika menee puidessa henkilöitä, jotka eivät ole siinä. Viikon on odottanut ja kiinnostusta kuitenkin on ollut. Olisi ollut kivaa siis tutustua toisiimme, mutta aika vaikeaa taitaa olla, kun monologi valuu jatkuvasti täysin epäolennaiseen. Vastaus: Mutta niistä on niin monta vuotta aikaa, ettei niistä kannata olla mustasukkainen. Ero eksästä vaihteli sitä mukaa kun siitä kertoi. Muutama kuukausi, kuukausi, kaksi vuotta, kaksi kuukautta..... Yritin pysyä perässä hetken, mutta ajattelin, että sen verran sekavaa, ettei  ehkä kannata.

Haloo, maa kutsuu taas , jälleen kerran ja ties kuin monetta kertaa. Tämäkin kaverihan on melko yksinkertainen. Olin yötä ja aamulla lähdin. Kyseli, että mihin aikaan tulen takaisin viettämään iltaa. Ehdotin, että voisiko piipahtaa välillä minun luonani. Ääh ööh.. Ahaa no ok ei sitten. Katsotaan tilanne myöhemmin uudelleen. Hän lähti tekemään työjuttunsa ja minä kotiini. 

Katsellessani kisujani, joilla oli ollut kova ikävä, koska olin viikolla ollut niin paljon pois kotoa päätin, etten lähde mihinkään. Hemmo soitteli myöhemmin ja uteli tulemisestani. Joo kiitos ei. Mulla on itselleni tärkeää porukkaa täällä kotona ja en aio tuhlata aikaani ihmiseen jossain muualla, jota ei kiinnosta minä vaan se, että olen kuuntelemassa "jo niin käsiteltyä" parisuhdettaan.

Näitä on paljon. Aivan liikaa. Sain moitteita huonosta itsetunnosta ja naiseuteni dissaamisesta kun olin tokaissut olevani hieman turvoksissa viikon vähistä unista. Oli pakko kysyä, että miten se mun naiseuteni ja itsetuntoni mahtaa kasvaa, jos tulen paikalle, mutta olen ilmaa tyypin keskittyessä historiaansa. Niin kuin monen muunkin kohdalla. Jos olen vain jonkun korvaava säkki vailla mitään muuta arvoa sen jonkun elämässä niin mitenköhän ihmeessä se oma arvon siinä sitten mahtaa nousta. Miten voin tuntea itseni kauniimmaksi ja tärkeäksi, jos olen kuitenkin fyysisesti läsnä olevaa ilmaa. Tämä ajatelma on muille. Ei minulle. Olen alkanut itse pitää itsestäni. Tokaisu turvotuksesta on vähän samaa kuin aivastus. Siinä mielessä olen riippumaton muiden mielipiteistä, että olen saanut ihan itse itsetuntoaani kasvatettua. Enemmän se romutus taitaa olla muista kiinni.

No jaa... Enemmän tuollainen kertoo noista itsestään kuin minusta. Joten ihan sama. Tänään kuvailun pariin. Toivottavasti ei peruunnu, koska taas on siis ihan muista kiinni, onnistuuko taidepläjäystyöryhmä kokoontumaan. Siis ryhmä, johon kuuluu muitakin kuin minä. Hassua tosiaan sekin, että aiempien ryhmien kasaaminen on ollut pelkkiä peruutuksia. Ensin innostutaan, mutta kun pitäisi liikauttaa itsensä eteenpäin niin "enmääjaksakkaan". Ja kas kummaa kun päiväni on mennyt hukkaan odotellessa. Kele näitä ihmisiä ihan aikuisten oikeasti!