Hmm.. Mietin sopivaa otsikkoa. Olen ollut sairaslomalla nyt puolitoista viikkoa. Tänään kokeiluun, josko käsi kestäisi. Pohdiskelin työpaikanvaihtoa, mutten saanut aikaiseksi niitä katsoa. Joteskin sen tietää, että tarjolla taitaa olla vain määräaikaisia ja vuokrahommia. Ehkä sitten, kun kaikki lainat on maksettu, on asia ajankohtaisempi. Se elämän muutosprojekti, joka alkoi vuonna 2011 syksyllä, on tullut siihen pisteeseen, että tuo työpaikan antama stressitekijä voisi kuitenkin olla se seuraava pohdinnan alla oleva asia. Jos tuolla jokin on muuttunut parempaan niin jokin toinen huonompaan. Olkaapää tuskin koskaan kulumiaan korjauttaa itsekseen.

Puolentoista viikon oleilu ja poteminen, olin kuumeessakin viime viikolla, on muutenkin yksinäisessä elämässä vielä suurempaa yksinäisyyttä. Käväisin jollain deittisivustolla hetken höpisemässä, kunnes kyllästyin taas kökkimään ja juttelemaan "eivoisvähempääkiinnostaa"-ihmisten kanssa. Ja se oli sitä niin tuttua virttä muutenkin. Joku pommitti kysymyksillä ja kun yhteen vasta vastasin niin kymmenen oli tullut lisää ja väliin tokaisi, hyvä vastaus juu oikeanlainen nainen. No just. Kun ei se teksti sano mitään, mutta itse kyllästyin kuulusteluun aika nopeasti. Jotenkin päämäärätön tekstailu on vielä yksinäistävämpää. Mutta mutta missäpä sitä sitten tapaisi ketään, ei edes tuollaa. Häippäsin saiteilta, mutta sitä ennen sovin erään kanssa tapaamisen tulevaisuuteen. Olin jutellut joskus muinoin aiemminkin ja nyt "vilkutteli" tällä toisella saitilla ilmoittaakseen olevansa olemassa. Ihan kiva, jos tälläkertaa tosiaan tapaaminen toteutuisikin pois pikseleistä. Ei sen pitemmälle tarvitsisi kantaa, mutta tietäisi olevansa elossa, jos edes yhden näkee, jolle kirjaimiaan kuluttaa. Toivotaan, että tällä kertaa pääsee edes tapaamiseen asti. Jotenkin tuntuu kaikista haasteellisimmalta.

Yksinäisyys. Jotenkin mitä pimeämmäksi menee sitä kouraisevammalta se tuntuu.  Kiinnostavia tapahtumia alkaa olla aika vähän tarjolla. Kävin Suomen Tivolin Sebtemberfesteillä. Kurssilla oli aiheena värit, joten siihen natsasi hyvinkin. Ohjelmia tallennellessa kameraan se yksinäisyys hetkeksi katosikin, mutta kun tulin kotiin... Kenelle niitä näyttäisin? Kenelle kertoisin, kuinka koominen oli Käärmetanssijan esitys? Siinä oli hauskoja tilanteita, kun yksi kärmes oli iin utelias, ettei halunnut pysytellä korissaan niin kuin muut. Ja kuvia kun katselin niin tanssijan takana yleisö ammensi tahatonta komiikkaa. 

Nautin kyllä syksyn keleistä ja pimeydestä, mutta myös lähenee sekin päivä, kun isäni kuoli. Kyllä se vieläkin vaikuttaa. ja vanhuskattini on alkanut silmissä vanheta. Senkin aika kohta koittaa. Olenpas minä haikealla tuulella.

Maanantaina intouduin kokkailemaan kaalilaatikkoa ja kas kummaa, tuttu numero otti yhteyttä. Nyt tosin ihan asiayhteydessä. Mistä se haistoi :)

Kyselin jokin aika sitten Pelle Hermannilta, kiinnostusta jeesaamaan tulevaan näyttelyyn tekstin osalta. Varmaan muu maailma ihmettelee, että miten ihmeessä minä otan ylipäätään tähän yhteyttä. Mä en itse ihmettele. Vaikka suhdekuvioissa meni totaaliseen mahdottomuuteen ja olen sitä aika tavalla läpi käynytkin niin tän henkilön tärkeyttä nykyminään ja maailmaani ei voi kiistää. Ilman tämän tapaamista, etsisin varmasti vieläkin omaa luovuuden ilmasua ja tuskailisin sitäkin. Ilman tapaamista, en ikimaailmassa olisi päässyt tiettyjä kuvian ottamaan ja saanut niiden kautta vinkkiä kurssista. Kehittynyt siinä mitä rakastan, mihin on intohimo ja mikä saa mut liikkeelle. Pois kotoo muuallekkin kuin baareihin. Avartamaan maailmankuvaa jne. Siinä mielessä on minulle henkilökohtaisesti tärkeää, että, jos tämä henkilö, joka noinkin isosti on vaikuttanut voisi jättää myös oman pkkuriikkisen jälkensä elämäni ensimmäiseen näyttelyyn.

Hän ei tyrmännyt ajatusta ja jotain pohdintoja tuossa ilmeisesti on tullutkin. Otti yhteyttä ja mä intoilin kuvien itsensä näyttämistä ihan luonnossa. Käytiin parilla pohtimassa kuvia ja tarinoita. Vaihdettiin kuulumiset ja lähdin kotiin. Ilmaisihan tuo kyllä pelkäävänsä kohtaamista. Totesin, ettei pelkoo, puhtaasti taidetta vaan. Mutta itselleni oli oikeastaan helpottavaa huomata, että pidän hänestä vieläkin. Kaikesta huolimatta. Mutta se intohimo uupui täysin. Se tunne päästä iholle on sammunut onneksi. Hän on vain yksi tärkeä ihminen.

Kävi seuraavana päivänä tuossa lähellä ja lupasin lämmittää saunan. Tuli kylään. Höpistiin, saunottiin ja katsottiin dokkaria ja nukahdettiin.  Oli jotenkin hienoa vain olla hiuksen hienoa rajaa kunnioittaen. Höpinää olin kieltämättä kaivannutkin ja siihen oli helppo nukahtaa, kun vieressä nukkui tuttu ihminen. Jotenkin arvostus nousikin, että vaikka viesteissä oli ehdotusta muuhunkin niin enää ei pitänyt minua tarpeittensa tyydyttäjänä. Kelpasin kaveriksi. Se on mulle ihan hieno juttu. 

Aamulla tuo oli kiireisiinsä häippässyt ja minä touhustelin omia juttujani. Totesin itsekseni, että kyllähän tuolla naamakirjassakin voi kaveri olla. Näkeepähän kehitystä, mihin on vaikuttanut ja kun tunteet ovat tosiaan hilliintyneet. Kavereita nyt tosiaan ollaan, mikä on parempi. Täytyy myöntää, että vähän kirpaisi, huomata kuvat uuden tyttöystävän kanssa (niin hmm jos olisin toisenlainen niin olisinko syyllistynyt jonkun muun mielenpahoitukseen). Ei oikeastaan se kirpaissut, että elämä jatkuu vaan se, etten itse kelvannut yhteisiä juttuja tekemään muualla kuin hänen töissään. Kuitenkin vuosi elämässä onnilla ja offilla ja ne offit johtuivat myös tästä. No hetken se harmitus kesti. Mutta elämä tosiaan jatkuu. Olisihan se ihan oikeasti upeaa, jos itsekkin kohtaisi itselleen sopivan, joka haluaisi kanssani aikaa viettää enemmänkin ja käydä jossain. Olla muutakin kuin tilaus... No aika näyttää ja kai se nyt jonkun joskus edes tuo. Ei kai se voi niin huono juttu universumille olla.