Pääsiäisvapaa oli niin ihanaa aikaa. Lepäsin niiin täydellisesti ja sopivassa suhteessa ehdin huoltaa itseänikin kuntoilun merkeissä ja sain kaikenlaista kivaa aikaiseksi. 

Kun palasin töihin niin jotenkin silmät olivat liiankin kanssa auki. Neljän päivän tasainen potutus on mukavasti seurannut kohti viikonloppua. Joskus kai pitäisi vain ummistaa korvat ja silmät niin elämä olisi helpompaa, mutta välillä vaan risoo, ei maha mittään. Oikeastaan taas sellaista turhan ärsytystä. Pikkujuttua.. tavallaan, mutta laajemmasti ajatellen en aina pidä ihmeenä, että työtä kuskataan Suomesta ulkomaille. Jos siis asenne on joillakin, en viitti, kun joku muukin sen voi tehdä. Tähän törmäsin monta kertaa. Eräs henkilö kyseli useamman kerran jotain tehtäviä (en muuten ole pomo, ihan rivityöntekijä siinä missä muutkin). Kun heittelin, jotain hommia, mitä hän voisi tehdä niin kaikkeen vastaus oli ok. Kuitenkin ne hommat jäi tekemättä, kun hän ( parikymppinen nuori mies) olikin niiin kovin väsynyt. noh tein sitten itse. Eräs toinen odotteli, että saan hommat tehtyä, että meille kaikille tulisi tehtävää. Siinä istuskellessa huomasi, että eräs tarvittava tavara on loppu. Kun olin valmis niin ilmoitti siitä. Juoksentelin sitten hakemaan kun hän kuulemma odotteli, että haluanko itse hakea. En halunnut, mutta jonkun on pakko. Tämä on sitä suomalaista tiimityötä parhaimmillaan, josta voimme olla niin pirun ylpeitä.

Ei sais valittaa, mutta ei sille vaan voi mitään, että hampaita alkaa kiristämään ennen pitkää. 

Noh, Viikon aikana sain habitukseeni muutosta. se oli kivaa ja tervetullutta. Päässä asuva pöheikkö oli aikas kuollut. Kävin kampaajalla ja annoin muutoksen tulla vähän reilummalla kädellä. Harmaat sai väistyä ja olenkin heilutellut lyhyempää pörröpäätä jokainen kerta kun peilin edestä olen kulkenut. Ihanan pirteä olo tulee pienestäkin muutoksesta.

Tänään lauantaina olikin aikas täydellinen päivä. Aamukahvi rauhassa mielenkiintoisen dokumentin seurassa. Pohjois-Korea on aina kiinnostanut ja taas löytyi hieman avaavaa tietoutta niin suljetusta ja oudosta maasta. Katsoin siis The Lovers & the Despot- dokumentin kahdesta Pohjois-Koreaan siepatusta elokuvantekijästä. Jotenkin olen hurahtanut noihin dokkareihin. Ne ovat niin hyvin tehtyjä ja pureutuvat milloin mihinkin aiheeseen. Useinmiten herättävät paljon ajatuksia niin kuin nytkin. Jotenkin tuota kummallista diktatuuria pohtiessa heräsi ajatus eräistä tapaamistani ihmisestä, että ehkä se  on hyväkin ettei ihan kaikilla ole niin paljon rahaa ja valtaa. Jotkut kun ovat tehneet ihan omasta maailmastaan tietynlaisen diktatuurin. Hallitsevat lähipiiriä tietyllä lumeella. Epätodellisilla tarinoilla. Epäilijät saavat tuomioita jne. Eihän noi diktaattorit ikinä ole olleet ihan terveimmästä päästä, mutta heillä on ollut tuuri matkassa, jotta ovat saaneet oman näkemyksensä suollettua ihmisten mieliin ja vaikka se oikea totuus on jotain toista niin jotkut sokeasti uskovat siihen mitä heille kerrotaan. Jos kaikki Koreassa osoittautuisi paperiksi, joka sulaa sateella niin miten koko kansa reagoisi? Vai onkohan heidät niin aivopesty, että eivät uskoisi. Mutta mitä he voisivat tehdä? Mielenkiintoinen ajatelma, kun ottaahan se koville itselläkin, kun joku tuottaa pettymyksen esittäessään jotain muuta. Mutta että parikymmentä miljoonaa ihmistä?

Pohdintaan pistin taukoa ja kävin salilla. Olen kuntoilua herätellyt uudelleen ja se onkin ollut melko kivuliasta. Alkuun en meinannut pariin päivään päästä kävelemään ja pääsiäisenä taisin rusautella polveni rikki.. Siksi kai töissäkin turha juokseminen passaamassa ihmisiä, jotka voisivat tiimityöskentelyyn osallistua on ärsyttänyt normaalia enemmän. Kivun pyhä kolminaisuus siis vaivannut. Oikeasta lonkasta vasemman polven kautta oikean jalan rakkulaan...Ei naurata aina vaikka kuinka positiivisen vireen ottaisi. Tiedän muuten, että lonkkailu helpottaa uusien työkenkien myötä, kunhan ne nyt joskus saa. Positiiivinen vire siis siihenkin kärsimykseen sitten ;) Ai niin ja kokeilin polvitukea ja kipu suorastaan imeytyi siihen. kummallista... hyvä näin.

Salilla huomasin, että kituminen on tuottanut kuitenkin tulosta. Nautin täysin siemauksin ja kunto on alkanut taas nousta. Ei sellaista pakkopullaa vaan sinne oli kiva mennä, eikä olisi malttanut pois tulla. Sitten pari päivää himoittua kanakeittoa. Ruokaa jota voi hyvällä omalla tunnolla lipitellä pitkin päivää. Olin ruuan suhteen jonkin aikaa holtiton. Energiaa olen hakenut herkuista. Välillä mennyt mässäilynkin puolelle. Pääsiäisenä sain omaan päähäni taas opetettua syömisen uudelleen. Ei enää herkkuja samaan tahtiin kuin jonkin aikaa on mennyt. Söin ajatuksen jälkeen suklaajätskin loppuun ja uutta ei muuten tule vähään aikaan. Karkkipäivä ei ole tyhmä idea. Jos kuukauden kiusaisi itseään ja sen jälkeen ottaisi karkki/herkkupäivän käyttöön niin tuottaisi tulosta. Mitään ei pidä itteltään kokonaan kieltää, mutta kunhan järki kulkis mukana ja kohtuus.

Paino itsessään oli noussut 3-4 kiloa alimmasta. Kuntoilun aloittaessa säännöllisemmin se on pysynyt samana. Veikkaisin, että lihas on alkanut vahvistua ja alkaa pikkuhiljaa polttamaan rasvaa pois. Jaloistani huomasin, että parissa kuukaudessa ne ovat ainakin kiinteytyneet. Nolotti fysikaalisessa käydä kun olin aiemmin ollut hyvässä kunnossa ja nyt kun meni uudelleen niin jalat hyllyivät. Eilen ne eivät enää hyllyneetkään vaan olivat kiinteytyneet (taputapu olalle)ja oli pientä ylpeyttäkin mukana kun fyssari huomaa, että olen ihan oikeasti tehnyt jotain mitä hän pyytää. Ja ihan itsenikin takia.

Nyt vain syöminen järkeväksi...taas. Liikuntaa, kun vain kerkeää niin veikkaisin, että kesällä on ihan nastaa kulkea niissä uusissa mekoissa.

Nuo rakkaat kisuni aiheuttivat vain hieman outoja vibroja. Tyttökissani, joka koko ikänsä on pelännyt pölynimuria, hengaili nyt mukana imuroimassa. Ei minkäänlaista pelon häivettäkään. Välillä hyppäsi lähimmälle tasolle rötköttämään ja seurailemaan touhujani. Kun vaihdoin huonetta, tuli se perässä puskien jalkoihini. Hmmm Parempi myöhään kun ei milloinkaan, mutta 15 vuotta sillä on mennyt tajuta, ettei se imuri häntä syö. Kiittelin kovasti siivousavusta ja se kehräsi niin tyytyväisenä huomiostaan. Poikakisu pohtinee asiaa piilossa vielä pari vuotta. Se on vasta 13v. Mutta mitä ilmeisemmin silläkin on myös jotain vanhuuden höperyyden merkkejä tai dementia. Vähän samaa kuin tällä edesmenneellä. Se pummasi kalaa ja sulatinkin sitä mikrossa. Ihan normaalia kovenevaa vaatimusta sitä mukaa kun kala suli. Kun tarjoilin kalan, söi se yhden palan... ihan normaalia. Mutta sitten se meni takaisin mikrolle huutamaan. Näytin pari kertaa uudelleen, että täällä sitä on ja hetkeksi lamppu taas syttyikin. 

Vaikkakin kisujeni vanhuuspäivät kotona vietettynä houkuttelevat entistä enemmän, maanantaina aklkaa vähän rankempi viikko. Ensi viikolla koulua onkin kolme päivää ja lauantaina lisää. Onneksi on vappuvapaata tulossa niin saa univelkoja taas takaisin.