Mulla on tosiaan taipumusta näköjään ärsyttää ihmisiä ihan pelkällä olemassaolollani.

Kävin eilen kokeilemassa kropan kestävyyttä vesijuoksussa. Alkuun teki kipinää, mutta ilmeisesti auttoi.  Tosin nyt tyydyin hieman hillitympään settiin 20 min kun viimeksi spritteröin tunnin. Lisäksi uin hieman vaikka asento ei taas välttis ole selälle kauhean hauska.

Uimareissu meni moitteettomasti vaikka könkkäilin kovalla ja liukkaalla lattialla. Päätin könkkäillä kotiin kaupan kautta. 

Haalin ostokset ja painelin kassalle. Olin juuri laittamassa kissanruokapakettia hihnalle, kun edessä oleva mummeli alkoi ohjeistamaan. "Kuulkaa rouva, voitteko jättää hieman välimatkaa ostoksissanne sillä minulla on astma ja noista kuitenkin aina pölisee jotain!"

Katsoin häntä hieman epäuskoisen näköisenä ja olin jo vastaamassakin, ettei pahvilaatikkoon pakatut ruokapussukat varmaan kissan karvaa ja hilsettä sen enempää pölise, kuin hänen lihapakettinsakkaan... Päätin kuitenkin olla hiljaa. Ajattelin, että on kaiketi viisaampaa odotella hetki ja asioida kassalla niin kuin aina ennenkin.

Kassan kohdalla huomasin, ettei tupakka-automaatit ole käytössä ja utelin kassaneidiltä, että mistä sitä saa niin johan tämä mummeli alkoi ostoksiaan pakatessa huokailemaan ja pyörittelemään silmiään. "Vielä tupakkaakin polttaa. Voi hyvänen aika. On kyllä aikoihin eletty..." Ja muuta mutinaa. Tuhahteli sitten itsensä peliautomaatin lumoihin. 

Jotenkin teki mieli kysyä, että onko jotenkin huono päivä tai jotain, mutten viitsinyt. 

Kotimatkalla mietin kuitenkin, että taidan sittenkin tehdä aivan päinvastoin. Taidan totta tosiaan valittaa koko työikäni. Meuhkaan, jos on aihetta ja pyörittelen kaikille mummeleille silmiäni, jotka päiväni yrittävät pilata. Jos törmään vastaavaan mölinään niin huokailen todella äänekkäästi, että "Voi hyvänen aika, että nykymummelit ovat menneet ihan rappiolle. Eivät osaa käyttäytyä ja pelaavat pienet eläkkeensäkkin. Ne eläkkeet, joita selkä vääränä yritetään ylläpitää saamatta todennäköisesti itse mitään, kunnes aika koittaa. Voi hyvänen aika mihin tämä maailma on mennyt kyllä ennen oli paljon helpompaa."... Tai jotain muuta vastaavaa mutinaa. 

Jospa alkaisi kiilailemaan jonoissa... täytyyhän töihin ennättää. Jospa kaupassa ihan vahingossa kiinnitän kärryt edessäseisovan selkään kiinni. siitä saa tällainen raihnainenkin duunari edes vähän tukea, eipä sitä muualta löydy.

Sitten kun eläkeikä koittaa, jos edes elän sinne asti niin nautin. Lakkaan valittamasta. Kipuihin olen jo tottunut. Persaukisuus tuskin on parantunut sekään. Mutta lakkaan valittamasta. Saan sentään tulla ja mennä miten haluan. Voin vaikka virkata mattoni loppuun, os en ole ennättänyt sitä ennen. Voin mennä uimaan kun haluan ja saan siitä alennuksen. Voin osallistua kaikennäköisiin toimintoihin, mitä yhteiskunta järjestää. Voin kököttää kotonakin kun oikein potuttaa. Kukaan ei pakota mihinkään niin kauan kuin jalat kantaa ja järki luistaa.

 

Pikkukisuni tila on vakaa. Se on hieman rauhoittunut, kun olen ollut kotona. En vielä pystynyt sitä piikille viemään ja kaipa se tilanteen jotenkin vaistoaa. Se on kaksi yötä nukkunut kiinni hiuksissani työntäen otsansa päätäni vasten... seuraan vielä tilannetta jonkin aikaa. Onhan se luopuminen väistämätöntä, mutta ajankohtaa mietin vielä hetken.