Alkuun mainittakoon, että uskontoihmiset älkööt loukkaantuko. Tämä ei ole varsinaisesti hyökkäys mitään uskontokuntaa vastaan vaan ajatelma fiktion, illuusiomaailman ja todellisuuden törmäilystä tässä monenkirjavaa populaa täyttävässä maailmassa.. Koen oikeudekseni julkaista mielipiteeni tässä yhteydessä myös uskontonsa tyrkyttäjistä. Avaudun, koska tapasin ilmielävän Pelle Hermannin. Tosin en sitä, joka lapsuuden naiviuuden maailmassa viihdytti. Tuli telkasta säännöllisesti. Oli kiltti ja häneen luotti, ettei taatusti tahdo kellekkään pahaa. Hyväntahtoinen, hassu ja viihdyttävä hahmo. Tämä tapaamani pelle oli taas tämmöinen huonosti näytelty friikkisirkus-esitys.

Aika usein, kodin seinien ulkopuolella dallaillessa, joku tulee tyrkyttämään lippulappuja Jeesus-asioissa. Haluaisinko kenties keskustella. Olen sivuuttanut tyrkytyksen vastaamalla "En" ja kävelemällä ohi. 

Olen jollain tasolla hengellinen, mutta en kykene ajattelemaan hengellisyyttäni vain yhteen kohteeseen palvoakseni sitä niin, että se olisi kaiken kattavaa. Kunnioitan toki ihmisiä, jotka saavat itselleen lohtua uskonnostaan. Mutta olen aina ollut ja tulen olemaan, sitä mieltä, että pitäkööt tietonsa itsellään. Vaalikoot haluamallaan tavalla. Poikkeuksena kuitenkin nämä ääritapaukset, jotka tulkitsevat uskontonsa haluamalla tavalla puolustaakseen esim. Viattomien tappamisen vain, koska joku muu näin käskee ja maalaa mielikuvan hyväksyttäväksi.

Niitä lippulappuja olen saanut ennenkin. Kerran paatoksellisen julistuksen maailmanlopusta. Pelastuisin oitis siltäkin kohtalolta, jos heittäydyn hurskaiden joukkoon. Miten muka? Jos maailma loppuu niin eiköhän se lopu kaikilta. Ja mitä maailman "loppuminen" muka oikeasti tarkoittaa. Ja jos tää hihhulijengi on ainut joukkio, joka muka tuholta pelastuisi niin miksi haluaisin juuri heidän kanssaan aikaani viettää? Veikkaisin, että ärsyyntyisin kapeakatseiseen maailmaan jo viidessä minuutissa vain  heittääkseni vapaaehtoisesti veivini, päästäkseni heistä eroon. Tuskin maailmani tuhoutuneella planeetalla porukan kanssa, joka sekoaa paahtoleivän palamisjäljestä, sen paremmaksi muuttuisi.

Jeesus tulee.. jeejee.. Entä sitten. Kertokaa terveisiä, kuten myös Michael Jacksonille. Onhan hänkin ilmestynyt monen monituista kertaa ja popula menettää järkensä. Musiikki sentään oikeasti elää vielä ja saa väkisinkin rytmillään liikkumaan.. Onhan näitä muitakin Elvis, Neitsyt Maria jne. 

Mutta minäpä kohtasin Pelle Hermannin. Ilmi elävänä. Klovnin. Näköispainos on täydellinen.

Samanlainen söherö tukka, tosin se päälaen reippaasti kaljuntuva osa peitetty lippiksellä. Liivi nappipaidan päällä on lippiksen tapaan tavaramerkki, niin kuin monilla klovneilla on. Löysät housut pömppömahan alle vyöllä köytettynä ja ne kengät.... turvakengät näyttävät kieltämättä pellen kengiltä kärjen pyöreydellään. Vain henkselit, pallot ja iso rusetti puuttuu... Maskia ei ole vaikea kuvitella, kun naama on virneessä ja silmät ovat tuikkeen kanssa juurikin samanlaiset kuin Veijo Pasasen esittämällä roolihahmolla. Hitusen hoikempi vatsaa lukuunottamatta.

Yhteistä tähän lapsuuden satuhahmoon on samantyyppinen ideologia. Fantasian ja illuusion luominen. Surkuhupainen ero on kuitenkin siinä, että lapsuuden Hermanni on oikean ihmisen esittämä roolihahmo ja tämä kohtaamani Pelle on kadottanut todellisuuden jo aikapäiviä sitten. Ja näitä vaan eteen tulee niin, että mun uskoni on koetuksella, että onko todellisia, vilpittömiä, hyviä ihmisiä oikeasti olemassakaan.

Tapasin tämän "Kivan Miehen" isolla K:lla Helsingin alueelta. Ilmeni kuitenkin, että se kivuus on vain niin kauan kivaa kuin hän jaksaa sitä esittää. Kun ei jaksa, niin etsii toisesta pienimpiäkin vikoja, mistä rähjätä ja suuttua. En ennen tiennytkään, että 20 cm väärässä kohdassa ravintolan sohvalla istuminen noin 15 min ennen bändin esitystä, voisi aiheuttaa jossain raivoa ja vihaa. Tai saada hervottoman putkihuudon aikaiseksi vaikkapa toteamalla, että tekee mieli ranskalaisia. Ja pakottaa ne todellakin syömään vaikka tekee itse ruokaa. Iso M ei tarkoittanutkaan miestä vaan Munattomuutta. Munattomuus taas ilmeni juurikin niin, ettei tämä pellehahmo kykene muuhun kuin valehteluun ja toisten ihmisten hyväksikäyttämiseen. Ja ennen kaikkea pettämiseen. Se taitaa tällekkin herralle olla jonkin sortin pakkomielle. Yhteinen aika vaikkapa tehdä kimpassa ruokaa oli kortilla muka kiireiden takia. Näytteli kuitenkin kivaa ja uskotteli kaiken vain nauttiakseen pannukakusta seläntakana, ei vasta sitten, kun olisi ilmaissut, ettei juttu toimikkaan. Iso M niin kuin munattomuus on juuri sitä, ettei kykene lopettamaan tapaamista kuin mies vaan uskottelee tykkäävänsä ja tämän ilmaistuaan suorastaan ryntää fanaattisesti etsimään muitakin petettäviä. Jokseenkin sairaalloista onkin se, että on pakko olla joku nainen, jota pettää ja morkata säännöllisesti ja valehdella ummet lammet. Jossain on joskus menty pahasti pieleen. Kasvatuksessako kenties? Tiedäppä vaikka, että olisikohan tälläkin jokin aivovaurio tapahtunut jossain elämän vaiheessa. Eikä voi edes käytökselleen mitään. Päälleppäin kun tällainen ikävä kyllä ei näy.

Mässäillessään pannaria, kertoilee itsestään todella kaunistellen vaikka todellisuudessa on taloutensa maanrakoon läsäyttänyt, kaikkien kanssa riidoissa oleva sählääjä, joka ei saa edes kotiaan siivottua. Alkoholin suurkuluttaja vaikka toisin väittää. Häikäilemätön narsistisia piirteitä omaava, jonka tarinat pyörivät itsensä ympärillä, eikä muusta edes kykene puhumaan saati ole muista edes kiinnostunut kuin yleisön muodossa. 

Kontrasti on melkoinen. Ulkoisen habituksen ja näennäsen mukavuuden alle kätkeytyvä mätä ja pahuus on niin yllättävää, että on vaikea uskoa todeksi, mutta näin se vaan on.

Olen tullut siihen tulokseen, että nyt nämä todella saa riittää. Tän tyyppiset pellet voivat puolestani painua takaisin sinne pikku-kakkoseen tai suurempaankin. Aivan se ja sama minkä kokoiseen, mutta samaan reikään, mistä ovat tulleetkin.

Ja tämä vakaumus on nyt yhtä kovasti juurtunut minuun kuin kivi  vähän niinkuin  Sörnäinen Kallioon!

Ja Vuoden 2016 Röyhkeyspalkinto menee juurikin tälle Pelle Hermanni- hahmolle, jonka melko huonot näyttelijälahjat ja ontuvat tarinat ja selitykset, ovat pokaalin arvoiset. Röyhkeys on kuitenkin aivan omaa luokkaansa.

Onnea voittajalle J

Seuraavan pokaalin voisin jakaa jo vihdoin ja viimein ystävällisyydestä, lojaaliudesta, aitoudesta ja ylipäätään toista ihmistä kunnioittavast käytöksestä.... Pahoin vain pelkään, että se pysti taitaa jäädä pölyttymään nykypäivän tunneköyhässä, itsekkäitä ihmisiä tulvillaan olevassa maailmassa.