No ohhoh. Kohtasin jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä anteeksipyynnön. Törmäsin jokin aika sitten erääseen vanhaan tuttavaani. Olin kauppareissulla ja tunnistin tutun hahmon jo kaukaa. Moikkasin ja jatkoin matkaa. Hän ryntäsi perääni. Olimme joskus tavanneet ja pientä yritelmääkin oli ollut. Kaveri muuttui kuitenkin melko nopeasti melko töykeäksi. Nyt tämä hemmo ryntäsi perääni. Vaihdoimme kuulumisia ja yhtäkkiä hän katsoi minua ja pyysi anteeksi käytöstään. Huokasi vieläpä, että harmittaa kun minut oli menettänyt. Hymyilin ja totesin, että ihmettelin toki käytöstä, mutta voidaan olla kavereita. Moikkaillaan kun tavataan. En ole kuitenkaan moisesta ole romahtanut ja vastaavia tuntuu mahtuvan viisitoista tusinaan, joten on melko helppo antaa anteeksi.

Aloin tosin pohtimaan, että mikäs nyt. Minua on usein syytetty mitä ihmeellisimmistä asioista, vaikka sillä joka on arvostellut, on ollut omat asiat sekaisin ja aika pitkälti pettynyt itseensä. Olen ollut sellainen likakaivo, jonne syytää sen hetkinen pahaolo. Onpa sitten kyse ollut alkoholiongelmista, velkaisuudesta, kivuista ja säryistä tai muista mielenterveysongelmien tuottamista asioista.

Välillä olen väsähtänyt. Ihan kuin olisi vastuullani ollut toisen ihmisen hyvinvointi ja auttanut parhaani mukaan. Palkinnoksi olen saanut törkeää käytöstä ja vaatimuksia kustantaa asioita. On haukuttu, petetty, omittu omaisuuttani... ihan vain siksi, koska olen joskus saavuttanut itselleni jotain mitä toisella ei ole.  Eräs ihminen syyllisti jopa flunssastaan ja selkäsäryistään minua vaikken tiennyt muuta kuin olleeni seurassa, kun oireet voimistuivat. Raju flunssa oli melko yleinen silloin ja itsekkin myöhemmin siihen sairastuin. Ja selkänsä oli loukannut jo vuosia aiemmin auto-onnettomuudessa ja välillä kivut palaavat sietämättömiksi. Usein olen kuullut itkua ja parkua rahattomuudesta ja ilmeisesti olen liian kiltti, kun olen rahallisesti auttanut monia. Vain huomatakseni, että toisella on ollut suuremmat tulot ja ovat itse kämmänneet omat rahansa. Jotkut juomalla, toiset pelaamalla jne.

Aloin kovettua. Pitää puoliani. Kun ilmaisin, tekeväni stopin jollekkin avustukselle, sain kuulla taas olevani hirviö ja vaikka mitä.

Tuli pyykkituvassa eräs muisto mieleen tädistäni. Aikanaan kun kuulin avioerosta katkeroituneelta äidiltäni, että olen huora. Olin myynyt kesätöissä siis kahvia.Sain äidiltäni häirintäsoittoja, että " Hei, mitä hutsu!". "Olet narkkari, huora, juoppo". Kun jossain vaiheessa meni hermo ja huusin takaisin, tarjosi hän tukeaan, jos menisin terapeutille. Sitten alkoi tarinat, että olemme kaikki, minä ja isäni sukulaiset mielisairaita jne. Hän tuli välillä oven taakse ja silloin kun oli vielä avaimet asuntooni, oli kolunnut kaiken. Päiväkirjat ja siis ihan kaiken. Suurinpiirtein maljakosta tai pöytäliinasta (?) päätteli minun olevan jollain lailla paha. Itkin isälleni, etten pysty enää elämään samassa kaupungissa äitini kanssa, kun ei jätä minua rauhaan.Välillä meinasinkin, että käyn otattamassa verikokeet, etten käytä huumeita. Sitten totesin, että se olisi turhaa. Olen äitini silmissä vihollinen kun olin kesätöissä isäni suvun luona. Se riitti.

Isäni puhui siskolleen ja tämä avasi minulle ovensa. Näin pitkään painajaisia, että minua jahdataan takaa ja minut viedään hullujen huoneelle vaikka kuinka yritin unessa selittää, etten ole hullu vaan äitini, joka ei ymmärrä mitä tekee.

Noh.. sain ns. turvapaikan ja tein asumiseni eteen töitä. Pidin asunnon siistinä ja tein töitä kahvilassa. Kuitenkin silloisen laman seurauksena tätini oli ajautunut talousvaikeuksiin ja akoi masentua. Käytti enemmän ja enemmän alkoholia ja alkoi purkamaan kiukkuaan minuun ja moneen muuhun. Olin silloin vielä nöyrä... ja rahaton. En päässyt noin vain pois. Työpäivät pitenivät. Tein töitä jossain vaiheessa aamu puoli viidestä ilta seitsemään. Ja töiden jälkeen hoidin tätini jalat. Raspasin ja rasvasin ja hieroin niitä. Joka ikinen ilta. Opin ainakin vyöhyketerapiaa jonkin verran. Vieläkin kylpysuolan haju etoo vaikka tuosta on jo yli 20 vuotta. Palkaksi sain katon ja toki ruokaa ja joskus vähän rahaa.

Ongelmat pahenivat ja tätini ihmissuhde kariutui ja hän alkoi ryyppäämään entistä enemmän. Välillä riehui kännipäissään elämäntuskaansa. Joskus on joku kysynyt kuinka ihmeessä olen järkeni säilyttänyt. Ehkäpä sain kuitenkin tarpeeksi tukea sivusta seuranneilta. ja myöhemmin välimatkaa kun tiemme erosivat eri osoitteisiin. Sen jälkeen hän ei saanut enää otetta minuun ja aloin pitämään puoliani.

Jossain vaiheessa kahvila oli kaatunut ja tätini menetti asuntonsa. Tietenkin tarjosin apuani ja otin luokseni asumaan. Hän ei onneksi viihtynyt pitkään, koska olin kuulemmma hirviö. Vaadin osan vuokrasta ja sainkin sen hillittömän teatraalisen itkupotkuraivarin jälkeen. Menin julmuudessani neuvomaan, että makuuhuoneen ovea pitäisi suljettaessa hieman nostaa, ettei karmi mene halki. Oli aikaa myöten mennyt hieman vinksalleen ja tavallisesti suljettaessa lukko osui väärään kohtaan. Sain kyseisestä ohjeistuksesta kahden illan mittaisen syytösryöpyn, että tämmöistä menen hänelle sanomaan... ei sitä voinut kuin kuunnella monttu auki, että ei toi ihminen voi olla ihan terve.

Noh.. nyt päästään sinne pykkitupaan. Pesukoneeni oli hajonnut ja tätini otti ohjelmakseen pestä talon koneella pyykkiä. ja selvästi nauttikin siitä, että sai touhuilla. Pikkuhiljaa hän otti muidenkin pyykkejä pestäväksi ja mitä ilmeisemmin sai siitä myös rahaa. Sinänsä idea oli ihan hyvä, mutta ongelmaksi alkoi koitua se, että koneet olivat maksullisia ja minä jouduin kustantamaan kolikot. Kun pyykkiä alkoi tulemaan entistä enemmän ja kukkaroni köyhtymään, totesin etten koko tienoon pyykinpesua pysty kustantamaan. Koko homma pysähtyi siihen. Olin kieltänyt häneltä ilon tehdä jotain hyödyllistä. Olin taas hirviö jne jne... Ja ilmeisesti selitti asian muille niin, että sain myös muualta tätä tympeyttä. Taisi unohtua, että maksatti hommansa (hirvee ylläri) minulla. Etten kieltänyt muuta kuin oman kukkaroni käytön. Tämä oli vain yksi sadoista outouksista tätini kohtelussa minua kohtaan, mutta kuvannee melko hyvin.

Asuimme myöhemmin eri osoitteissa, mutta asenne minua kohtaan ei koskaan muuttunut. Ilmeisesti koki jonkinlaisena valtapelinä tämän yhteisasumisen, koska hän ei saanut enää valtaa minuun ja hyödynnettyä omiin tarkoituksiinsa. Oliilmeisen pettynyt itseensä ja kohdisti kuitenkin pettymyksensä muihin ja riitautui melkeimpä kaikkien kanssa. mutta sain etäisyyttä.

Meni kuitenkin monen monta vuotta kun tietynlainen katkeruus on omastakin sydämmestä poistunut. Eihän menneisyyttä voi muuttaa, ei välttämättä unohtaakkaan, mutta voi oppia elämään murehtimatta jotain mitä ei voi muuttaa. Olen paljon keräillyt eteeni vastaavia tapauksia, mutta nyt olen oppinut pitämään sen etäisyyden. Ihan jo sillä ajatuksella, että jokaisen on kuitenkin omasta elämästään kannettava vastuunsa.

Jollain lailla karmani on kuitenkin muuttunut. Tielleni on tullut myös paljon hyviä asioita. Vilpitöntä ystävyyttä. Ja nuo pari anteeksipyyntöä. ( Saako kukaan muuten anteeksipyyntöä jälkikäteen sillä tunnustuksella, että on käyttäytynyt väärin? Jotain inhimillisyyttä sekin ja kiva tietää, että joiltakin sitä vielä löytyy.) Olen toki auttanut muita, mutta enemmän niillä rahkeilla missä pystyn, enkä edes yritä yhtään enempään. Olen saanut paljon hyviä ystäviä ja siskonkin.Välillä tuntuu, että riittää vain kun toisia vähän kuuntelee. Ei tarvitse muuta.

Nyt olen auttanut... enemmän henkisellä puolella "siskoani" melko raastavassa erossa ja huoltajuuskiistassa. Se työ tuotti jotain tuloksiakin ja viime viikonloppu vietettiin siskon ja hänen lasten kanssa ja meillä oli ihan älyttömän kivaa. Vähän niinkuin harppaus hyvyyteen kaiken pahuuden keskellä, johon emme voi vaikuttaa.