Kaikennäköistä kulkijaa on tielleni todellakin osunut ja liian usein on päällinmäinen ajatus ollut joko outoudessa, röyhkeydessä, itsekkyydessä. Olen tullut loukatuksi melkoisen usein. Jotain asioita olen  märehtinyt pitkäänkin, jotain vain hetken.  Olen jatkanut maailmaani, mutta aina noi ovat jotain jälkiä jättäneet. Liian usein jäänyt pohtimaan, mikä minussa on vikana kun saan niin kummallista kohtelua. Selkeästi en vastausta koskaan ole saanut.

Jossain kohtaa tuossa ihmettelinkin, mikä kiitoksessa on niin vaikeaa ja vielä vaikeampaa on pyytää anteeksi. Ihmeet eivät ole näköjään lopettaneet toimintaansa kohdallani. Minulta nimittäin pyydettiin anteeksi.

Joskus kolmisen vuotta sitten tein joulun alla muuttoa. Oli viikko aikaa ennen joulua saada koti purettua, hankittua ruuat pyhien lojumista varten. Kannoin kuin kuormajuhta jokapäivä jotain. Samalla kävin töissä ja viikon aherruksen jälkeen ajattelin, että nyt palkitsen itseni lasillisella ja rauhoitan itseni pyjamaosastolle koko joulun ajaksi.

Sillä reissulla tapasin yhden kaverin, joka vei jalat alta. Olihan siinä jonkin aikaa ollutkin yksinäistä. Tapailtiin jonkin aikaa ja heppu osoittautui melkoiseksi tapaukseksi. Aina tuntui olevan enemmän tai vähemmän sekaisin. Juttua riitti, mutta enemmän sellaista liirumlaarumia, mistä noin 95% tuntui olevan puutaheinää. No sitten ilmeni, että pyöritti useampaa naista ja jossain vaiheessa mittani tuli täyteen ja minusta tuli totuuden torvi. Eipä tainnut kellekkään naisistaan jäädä epäselväksi, mikä tämä oli miehiään. Heppu katsoi ilmeisesti parhaakseen liueta toiselle paikkakunnalle. Olihan se sekoittanut soppansa muutenkin vähän joka suuntaan.. Velkaa sinne tänne ja valheita tännesinne.Yhden näistä naisista kanssa itseasiassa ystävystyimme ja olemme nykypäivänä niin naapureita kuin hyviä ystäviäkin.

No, oma härdellinsä siinä oli, enkä voinut kuin syyttää itseäni. Tavallaan tiesin kaverin olevan kaikkea muuta kuin unelmavävy ja loppuajan oikeastaan kävi vain nukkumassa. Siitä ei oikein meinannut päästä eroon ennen kuin karjasin hieman kovempaa. Halusin kotini takaisin, en mitään ilmaista majoituspalvelua tarjota. Vinkkasin kerran asettamalla kenkänsä menosuuntaan ovea kohti. No ennen katoamistaan sentään maksoi velkansa.

Pöly sittemmin laskeutui ja seutu sai muita puheenaiheita ja kaikki olemme jatkaneet elämäämme.

Nyt kolme vuotta myöhemmin sain fb:n kautta viestin tältä samaiselta kaverilta. Hän oli saanut pahasti siipeensä ja oli alkanut pohtimaan kuinka huonosti on monia kohdellut. Tunnusti kohdelleensa minua todella paskamaisesti (anteeks ilmaisu, mutta näin se oli). Sanoi minun olevan kuitenkin kultaisella  ja hyvällä sydämmellä varustettu, joka ei sellaista käytöstä olisi ansainnut.

Viesti oli pitkä ja luin sen monta kertaa. Vaihdoimme muutaman viesti ja sitten tuli itku.

Vaikken juurikaan ole tuota ihmistä ikävöinyt, enkä välttämättä ole niin innostunut vaikka näkisinkin niin silti hän on mielessä monta kertaa käynyt. Lähinnä, että onkohan hengissäkään enää sillä elämäntyylillä. Eikä ole kauaakaan kun viimeksi mielessä kävi.

Arvostan anteeksipyyntöä, eikä varmaan tajuakkaan kuinka paljon. Väkisinkin tuli moni muu asia mieleen ja vähän pahakin mieli siitä, että miten nämä muut loukanneet asioita ajattelee. Ovatko koskaan ajatelleet edes loukanneensa tai ajatelleet, että anteeksikin voisi pyytää.

Mitäpä, jos äitini pyytäisi anteeksi, kun haukkui huoraksi, kun myin vain kesätöissä kahvia. Ja monia muita loukkauksia?

Mitäpä, jos isäni vaimo, pyytäisi anteeksi, kun kielsi tulemasta kotiinsa, isäni kotiin, vielä tämän eläessä? Ja isäni viimeisinä päivinä jatkuvasta perinnönjaostaan. Ja isäni kuollessa lauseesta, jossa ilmaisi kissankin olleen tärkeämpi isälleni kuin omatlapset. Kyllä se loukkasi vaikka tiesin asioiden oikean laidan.... ja monesta muusta loukkauksesta.

Mitäpä, jos exäni pyytäisi anteeksi välinpitämättömyyttään ja edes kiittäisi kultaisesta kädenpuristuksesta, minkä erossa sai?

Mitäpä, jos pari entistä ystävääni ottaisi muutaman sanan takaisin? Tuskin olen niin hirviö kielioppivirheineni tai kun lakkasin tarjoilemasta, tai kun en hiljaa hyväksynyt nolaamista, jolla paikattiin omaa pahaa oloa, että olisin ansainnut sellaista kohtelua kuin heiltä sain.

Mitäpä, jos tämä omituinen tämänvuotinen ihmissuhdeyritelmä pyytäisi anteeksi? Pettämistään, itsensä korottamista latistaessaan minut vain hakeakseen syitä pettämiselle. Lukuisille valheille, johon koko homma näköjään perustui. Ja valheille, joita minusta on eteenpän kertonut saadakseen vain itsensä näyttämään hyvemmältä vaikka totuus on aivan jotain muuta.

Mitäpä, jos ohikulkija pyytäisi anteeksi, joka yhtäkkiä päättää alkaa sättimään ulkomuotoani vain kun hänellä on huono päivä?

Mitäpä, jos entinen pomoni pyytäisi anteeksi? Toimintaansa, joka muistutti välillä simputtamista ja melkein ajoi minut irtisanoutumaan ja teki oman osansa silloiselle väsymykselle.

Mitäpä, jos edesmennyt tätini pyytäisi anteeksi? Jokaista maksamatonta työtuntiani, piikana pitämistä, vähättelyä ja kaikkea muutakin. Kuolin vuoteen vieressä istuin pari päivää. Kai odottaen anteeksipyyntöä. Sitä ei tullut, mutta viimeisillä voimillaan pummasi kyllä rahaa.

Mitäpä, jos ne kaikki, jotka ovat olleet valmiita ottamaan vaan ei antamaan ilman, että olen saanut sitten silmilleni.....

Tuon elämässäni piipahtaneen hassunkurisen sekoboltsin pieni anteeksipyyntö, nosti hänen arvoaan silmissäni. Joku edes joskus viitsii myöntää virheensä. Lämmitti mieltä. Tuntui hyvältä.

Elämäni outouksista ainut, joka on ajatellut ja toiminut.

Minusta aika hienoa. Harvinaista, mutta hienoa.