Tämä minun kropparaukkani.

Perjantaina oli ensimmäinen päivä kohta kolmeen kuukauteen kun kättä ei särkenyt niin paljoa, että mieleni olisi tehnyt repiä se irti.

Olin pirun hyvällä tuulellakin. Kävin aamulla vaakalla ja olin saanut saikulla salaa kivunneet pari kiloa pois. Tästä ja kivuttomuudesta riemastuneen marssin kohti kuntosalia. Vieläkin käsi hieman hermoilee jos veivaan sitä vatkainta liian pitkään. Nyt kuitenkin lievemmin ja uskaltauduin varovaisesti kokeilemaan kumpparilla vahvistamista. Ei tykännyt.

Onneksi kipu ei jäänyt kuitenkaan päälle vaikka meinasi tippa tulla linssiin, kun halu saada käsi kuntoon on kova. Mutta pakko on vaan sitä kuunnella ja sen ehdoilla mennä. Pikkuhiljaa.

Olen jo pitkään himoinnut kakkupalaa ja päätin sitten ostaa kotimatkalla herkun. Laihiksella kun olen niin ostin sitten kaksi. Taidan olla maailmahistorian ainut ihminen jolla paino nousee pelkästä kakkupalojen kotiin kannosta. Kävin meinaan vielä vaa´alla muistuttamassa itseäni etten hotkisi kaikkea kerralla. Paino oli noussut. Ääh ihan sama. Heitteleehän se pelkästä nesteiden heilauduksista. Kakkupalat uppos ja se himo tyydyttyi.

Lauantaina käytiin katsomassa ilotulitusta. Sellon 10-vuotiset. Oli kyllä kunnolla satsattu ja upea näytös. Kiitokset sinne. Kävely ja seisominen alkoi kuitenkin yläselässä tuntumaan. Päätin kuitenkin kotimatkalla kurvata paikalliseen ja kokeilin tuttuni kanssa tanssimista. Pari kipaletta keikuinkin nikamien heiluttamista ajatellen. Ennen tanssiminen tuntuikin hyvältä. mutta nyt alkoi tuntumaan ja erehdyin nostamaan käden ylös. Paikat alkoivatkin sitten puutumaan ja lysti loppui melko lyhyeen. Mukava ilta kaikin puolin ja tuli juteltua monenlaisen ihmisen kanssa. Olin itseeni kuitenkin tyytyväinen, ette rötjännyt vaan pysyin piipahduksessa.

Seuraava päivä on ollutkin sitten mielenkiintoinen. Taas alkoi hermosärky jylläämään oikeassa kädessä ja myös vasen käsi on pistellyt. Ihan kuin hermopisteet keskustelisivat toistensa kanssa puolelta toiselle.

Olen kyllä huolissani. Lääkäri totesi kyllä ongelman olevan hidas parantumaan ja fysiatri heilutteli sapelin kuvaa. Kunhan nyt työkuntoiseksi tulisi. Tavalla taikka toisella. Menee kyllä mielenkiintoiseksi, jos ei kuntoudu. Ja tanssimisen ilo viedään ja niinpäin pois. No päivä kerrallaan. Muu ei auta.

Parin viikon päästä sentään pääsen kokeilemaan lyhennettyä päivää. Jos siitä sitten pikkuhiljaa. Nytkin sormet alkavat tätä kirjoittaessa tustua ja tätiäni lainatakseni... Sormet ovat kuin nippu kikkeleitä. Kuulostaa pöljältä, mutta melko lähellä totuutta.