Sattuipa silleen, että käden takia olen joutunut laukkaamaan lääkärissä ja fysikaalisissa hoidoissa useampaan kertaan. Vähän aikaa näytti jo siltä, että palaudun sorvin ääreen ja lääkäri varasi soittoajan fysioterapeutille, joka tsekkaisi työasentoja, tiistaille tiettyyn kellon aikaan. Aika tuli ja meni eikä soittoa kuulunut. Ajattelinkin koko homman peruuntuneen kun sairasloma jatkuu. No eilen torstaina menin taas hoidettavaksi ja samalla reissulla käväisin kaupassa. Palatessa kotiin huomasin puhelun tulleen. No en soitellut perään kun oli tuntematon numero. Sitten pakkasin kamppeet ja painelin salille. Tälläkin kertaa jätin puhelimen kotiin. Taas oli puhelin soinut  ja viestikin jätetty. Tämä soittopyyntötapaus oli soitellut ja vähän kyllästyneen oloisena, kun ei saanut kiinni totesi, että soittaa huomenna, eli tänään. Ja jos ei saa kiinni niin sähköpostitse sitten,

Laitoin samantien sähköpostia johon en saanut vastausta. Odotin koko päivän  soittoa ja lopulta kellon lähestyessä neljää soitin sinne. Fyssari ei ollut enää paikalla.

Siis hetkinen. Ensin varaamme ajan joka siirtyy itsestään, minulle ilmoittamatta kahdella päivällä. sitten odotan koko päivän täysin turhaan. En mennyt salille, en laittanut imuria päälle, en lähtenyt ulos kävelylle, että kuulisin puhelun joka on luvattu soittaa. Ymmärrän toki, että potilaita on muitakin, mutta jotenkin toi epämääräisyys alkoi vaihteeksi ärsyttämään.

On lukuisia kertoja kun joku, siis ihan vaikka tuttu sopii jotain ja sitten minä odotan ja odotan ja odotan. Ja yleensä turhaan.

Joskus nuorena silloinen paras ystäväni teki kaksikin kertaa niin, että soitti, että on jokin hätä. Pyysi tulemaan erääseen kahvilaan. Ekalla kertaa odotin tunnin ja toisella kertaa puolitoista. Ekalla kertaa ystäväni oli unohtanut itsensä meikkaamaan. Ja toisella kertaa hän oli hältyksensä jälkeen lähtenyt lenkille. Kun olin hieman närkästynyt odottamisesta, sain silmilleni. Oli kuulemma äitinsä kanssa riidellyt ja paukautti minulle, että älä sinäkin aloita. Tämä ystävyys alkoi sitten muistakin jutuista kärsimään luottamuspulaa ja kun huomasin, että olin tarpeellinen vain kun hän tarvitsi jonkun joka maksoi kahvit ja tupakat, alkoi tämä "ystävyys" loppumaan.

Ex-sulholla oli tapana sanoa jotakuinkin kaikkeen... "joo, jossain vaiheessa". Siinäpä meni sitten useampi asia ohi, kun odotteli sitä jotain vaihetta. Ehkäpä kornein niistä on nykyhetken lapsettomuus. yritimme aikamme ja koska ei lasta kuulunut niin ehdotin, josko mentäisiin hakemaan apua ja tietoa, että onko koko lapsenhankinta mahdollistakaan. Joo joku päivä. Ilmaisin välillä odottavani sopivaa ajankohtaa. Itse olisin valmis. Sitten, jossain vaiheessa lakkasin odottamasta ja toivoin vain, ettei flaksi käy. Minulle asia olisi ollut tärkeä, mutta huomatessani toisen viittaavaan kintaalla, huomasin tämän ihmisen tärkeyden muuttuvan melko lailla nollan tasolle.

Näitä on lukuisia, milloin on luvattu tulla vaikkapa syntymäpäiville, mutta kun olisi pitänyt liikuttaa itseään niin laiskuus on voittanut ja varatut jutut on jäänyt syömättä.Luvataan hautajaisten jälkeen, että tavataan. Ja yhtäkkiä suunnitelma on muuttunut lennossa. Milloin on kyytejä luvattu niin ei vaivauduta edes ilmoittamaan, että auto on mahdollisesti rikki. Luvataan maksaa velka, jota ei koskaan näy. Luvataan lähteä ulkoilemaan, mutta juodaan mieluummin aamun asti kännit. Luvataan soittaa, muttei sitten soiteta vaikka joissakin tapauksissa olisi voinut jättää kokonaan sanomatta ja jatkaa matkaa... Siis miksi? Jotenkin tuntuu, että on enemmänkin tapa sopia jotain, jopa jonkun muun ehdottamana ja sitten jättää vaan tyynesti toteuttamatta.

Ymmärrän, ettei kaikki mene aina putkeen vaikka olisikin jotain sovittu. Mutta sitä en ymmärrä, mikä siinä on niin vaikeaa tiedottaa asioista ajoissa. Varsinkin kun on sovittu.Tämä joka peruu, niin hänellä tuskin maailma on muuttunut. mutta se toinen osapuoli on saattanut perua jotain muuta... turhaan. Varannut juttuja ...turhaan. Odottanut jotain asiaa kuin kuuta nousevaa... turhaan. Jättänyt jotain itselleen tärkeää väliin sovitun takia ... turhaan.

Kaiken lisäksi se joka turhaan on odottanut niin se mielipaha voi aiheesta riippuen olla todella suurta.

Nykyään olen alkanut olemaan odottamatta. Touhuilen muuta. mutta esimerkiksi tänään kun tiesin jo puhelinajan siirtyneen kahdella päivällä ja tämän henkilön kiireet jaeilisen soittoyrityksen, uhrasin oman päiväni turhaan odotteluun, että saisi varmuudella minut kiinni. No turhaa oli sekin. Jämähdin kotiin ja koko päivä meni hukkaan. Tietty voisin ottaa senkin kannan, että jätän sopimatta. Joitakin asioita on kuitenkin sovittava.

Voisin olla luottamatta myös ihmisiin. mutta kun pidän itse sovituista kiinni niin, jotenkin vaan aina luottaa toiseen, että on luottamisen arvoinen. Vähän turhan monta kertaa olen kuitenkin pettynyt. Onko itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä vaiko vain yksinkertaisesti sitä, etten ole sen arvoinen, että voisi asioista ilmoittaa? Ehkä minun maailmani muutokset eivät ole muille tärkeitä, mutta minulle on.

Ei luulisi olevan vaikeaa peruuttaa juttuja. vaikka valheella, jos ei muuten huvita. Kunhan ei turhaan odotuta. Se tiedottamattomuus nimittäin maksaa juuri sen verran, että oman luottamusarvonsa romuttaa.

Tulen varmaan jatkossakin törmäämään aiheeseen. Todennäköisesti. Itsekkyys kun tuskin maailmasta katoaa koskaan. Silti olisi nastaa, jos sovituista asioista pidettäisiin kiinn... Myös minunkin kohdallani.