Kuinkahan monta kertaa ihminen törmää erilaisiin esineisiin elämänsä aikana. Minulle on muutamia kertoja onnettomuuksia sattunut ja siksi kai olen tämmöinen.

Ensimmäinen törmäykseni jonka muistan, sattui Kreikassa. Rhodoksella 80-luvun alkupuolella. Taisin olla kai seitsemän. En niinkään muista, minkä ikäinen olin tai minne olimme menossa. En edes muista kipua vaikka otsa oli todella kipeä. Muistan kuitenkin, että kävelimme kadulla ja söin ajatuksissani juustonaksuja. Ikimuistoiset syötävät muistan aina. Jollain kierolla huumorintajulla varustettu kaupungin puutarhuri oli päättänyt istuttaa puunsa keskelle jalkakäytäviä. Tottakai törmäsin yhteen niistä, koska tuijotin ajatuksissani naksujani. Parkuhan siitä tuli. Mutta en ole varma vollotinko puuta päin kävelyä vaiko menetettyjen juustonaksujen perään. Myöhemmin kun kävin Kreikassa, Kosilla, huomasin, että ne loputkin jalkakäytävästä oli täytetty kukkaruukuilla. Jalankulkijain turvallisuus on ilmeisesti ihan lälläreitten juttuja.

Toisen kerran kun täräytin kunnolla teininä juostessani päin liikennemerkkiä. Oli talvi ja kaverillani oli kotibileet. Liukastelin muutenkin liukkailla kengillä kohti bussipysäkkiä. Tietenkin lähdin viime tipassa ja jouduin pistämään juoksuksi. Bussi pentele ei huudostani huolimatta pysähtynyt ja ennenkuin ehdin jarruttaa niin tömähdin päin liikennemerkkiä. Yhtäkkiä tajusin istuvani maassa, liikennemerkki jalkojeni välissä ja merkki ylhäällä huojuen. Onneksi merkki ei vahingoittunut törmäyksessä ja aiheuttanut näin ollen enempiä onnettomuuksia. Poskeeni jäi tosin mojova punainen jälki pitkäksi aikaa. Naurustakaan ei meinannut tulla loppua. Se on muuten jännää kun joku yksin kulkeva on vihainen niin se on melko normaalia. Mutta naurappa yksin julkisella paikalla.. Tosi noloo.

Olen sen jälkeen tasaisin väliajoin kävellyt päin seiniä ja ovenkarmeja. Törmäykset onneksi hieman rauhoittuivat, mutta kerran kun menin yhden hemmon kanssa treffeille niin taisin sitten osua juuri sille päivälle kaikki kompastelut ja törmäilyt vuosiksi eteenpäin. Olimme menossa katsomaan mäkiautokilpailuja ja kappas vaan. Päivä oli väärä. No ettei kaunis kesäpäivä hukkaan menisi niin käppäilimme pitkin Helsinkiä. Jostain syystä törmäsin meilkein joka ikiseen kukkaistutukseen. Kompastui kadunreunaan kolmesti. Kävimme pitsalla ja venyttelin jostain syystä t-paitaani polvieni yli. Johan se paita jotenkin lipesi ja räpsähti naamalleni paljastaen alta kaiken. No jooo köh... Päivä oli tosi mukava ja jäljelle jäi hyvänpäivän tuttu. Kuulemma hänelle treffimme oli ikimuistoiset :)

Ilmeisesti 40v rajapyykin ylitettyä olen kypsynyt sen verran, että tyydyn  kopauttelemaan pääni kaapinoveen. Sitä logiikkaa en vain tajua, että jos osaan pimeässä makkarissa vessaan niin mikä ihme siinä on niin vaikeaa oppia avonaisen kaapinoven sijainti päivän valossa.