Ensimmäinen muistoni huonosta tuurista, joka on vieraillut luonani säännöllisin väliajoin, on ajalta kun olin noin kymmenen vuotias.  Kriisien poteminen on näemmä nuorena aloitettu.

Olimme perheen kanssa laskettelemassa ja niin kivaa kuin se olikin niin tietenkin viimeisellä laskulla kaaduin ja mursin jalkani. Vastaavia onnettomuuksia toki sattuu lapsille useinkin. Ei se niin tavatonta ole. Itselleni kuitenkin koitui kohtaloksi täysin väärä valinta.

Jos olisin ollut äidilleni armollinen, olisin odottanut muutaman vuoden ja alkanut vaikkapa riettailemaan, potkimaan mummoja tai vaikka sitten käyttämään huumeita joiden käytön syyllistämisestä tuli sittemmin hänelle pakkomielle.

Se muuten on jännää kuinka erilaisia sisarukset voivat olla. Kun veljeni meni kesätöihin niin äitini oli ylpeä. Poika on ansaitsemassa omaa rahaa. Se kloppi onnistui löytämään jopa vaimon kyseisestä kesätyöpaikastaan ja myöhemmin seurasi pari lastakin. Itse menin tätini (isäni siskon) kahvilaan töihin. Sainkin sitten kuulla olevani huora, narkkari ja juoppo. Ihan niinkus pelkästään kahvia myymällä voi ansaita tosi upeita titteleitä. Siksi varmaan jätin koulutusta vaativat tittelit väliin ja lähdin töihin niin lujaa ja kauas kuin pystyin. Katkeruus ei aina ole kaunista ja tässäkin tapauksessa taisi olla juuri siitä kyse. Vanhempani olivat eronneet muutama vuosi sitten.

 Noniin... Menin sitten huonosti käyttäytyvänä lapsena poikkaseen jalkani. Hyi minua! Menin vielä lihomaan. Eihän sellaista voi peitellä mitenkään. Oi miksi oi miksi ei voinu olla vaikkapa aivovauriota.  Ylipaino pahus vieköön näkyy kaikille ja äiti, jolle julkisivu on tuiki tärkeä, joutui häpeämään.

Muistan kun rakastava äitini kiikutti minut vaakalle ja alkoi huutaa isälleni ja syyttää tätä ylipainostani. Olen siitä lähtien tuntenut itseni isoksi ja itsetuntoni on taas vastaavasti heikkeni huomattavasti. Tänä päivänä en voi oikeasti ymmärtää, että miksi äitini niin kovasti minua on inhonnut. Ellei syynä ole sitten ollut simppelisti mustasukkaisuus rakoilevassa avioliitossa. Olinhan sentään isin tyttö.

Aika huikeaa ajatella kuinka nuoren ja aikuiseksi kasvaneenkin minäkuvaa voi melko helpostikkin muokata.Kummallista minäkuvaani kantelin kolmekymmentä vuotta kunnes oman eroni jälkeen katselin peiliin ja näin toki ylipainoisen, mutta kauniin naisen. Onneksi isäni on ollut sellainen hiljainen järjen ääni jolle on aina kelvannut juuri sellaisena kuin osaltaan on luonut. Insinööri kun oli niin kai minussa jokin valuvika on pakko olla. Onneksi, sillä pienet virheet kaunistavatt.

Katselin jokin aika sitten vanhoja valokuvia. Olen näköjään ollut ihan sopusuhtainenkin välillä luullen itseäni isommaksi. Nyt kun lopetin tupakoinnin muutama kuukausi sitten niin painan enimmilläni mitä ikinä. Nyt en kuitenkaan lannistu vaan olen luvannut itselleni mennä elämäni ensimmäisen kerran kuntosalille. En välttämättä ihan jupisematta sinne mene. Olenhan aina vannonut etten sellaiseen paikkaan jalallani astu. Tavoitteenahan oli se onnellisuus ja sen verran tässä olen oppinut, että ihan itse senkin eteen on tehtävä. Hmm... kas kun tuo metodi ei aina päde miehisessä ajattelussa. Siitäpä sitten seuraavaksi...